Pertti Muurinen: Projektiivinen identifikaatio

[Psykopatologia]

http://www.psykoterapia-lehti.fi/teksti ... nen410.htm

Psykoterapia (2010), 29(4), 304–320

Pertti Muurinen: Projektiivinen identifikaatio: Kommunikaatiota vai intrapsyykkinen prosessi?

Artikkelissa eritellään projektiivinen identifikaatio-käsitteelle annettuja merkityksiä. Kirjoittaja toteaa merkitysten vaihtelevan erittäin paljon. Jotkut pitävät koko käsitettä psykoanalyyttisen teorian kannalta tarpeettomana, toiset taas pitävät sitä hyvin merkittävänä ja käyttökelpoisena kuvaamaan koko transferenssi–vastatransferenssi-dialogia. Huomiota kiinnitetään myös käsitteen merkityksen muuntumiseen metapsykologisesta kuvauksesta hyvinkin konkreettisiin kuvauksiin yksilöiden välillä tapahtuvista ”siirroista”. Keskeinen kysymys onkin, mitä ajattelemme kahden vuorovaikutusosapuolen välillä tapahtuvan, ja mitä tapahtuu vain kummankin oman mielen sisällä. Kirjoittaja selvittelee PI-käsitteen yhteyksiä myös muihin teoriakäsitteisiin ja pohtii sen merkitystä ryhmädynaamisissa prosesseissa.

Johdanto

Projektiivisen identifikaation käsite (jatkossa PI) on esiintynyt lukemissamme teksteissä useaan otteeseen. Kontaktit tähän käsitteeseen eivät ole aina tuottaneet vaikutelmaa oman ymmärryksen lisääntymisestä, vaan jokin on jäänyt kiusaamaan mieltä. Tämä jokin on herättänyt vähitellen epäilyn siitä, että käsitettä käytetään eri yhteyksissä eri merkityksessä.

Kun aloin perehtyä PI:ta koskevaan kirjallisuuteen, huomasin hyvin nopeasti, että muutkin olivat tehneet havainnon käsitteen vaihtelevasta käytöstä. Olipa PI:n käsitteen selventämisestä käyty pidempi keskustelu American Journal of Psychiatryn palstoilla William Goldsteinin artikkelin sytyttämänä vuonna 1991 (Goldstein 1991a, 153–161). Goldsteinin mukaan toiset kirjoittajat pitävät PI:n käsitettä hyödyllisenä ja välttämättömänä tapana hahmottaa joukkoa ilmiöitä. Toiset taas käyttävät käsitettä säästäväisemmin ja ”tiukkasisältöisesti”, kun joillekin PI:n käsitteille ei ole juuri mitään käyttöä. Viimeksi mainittuun ryhmään Goldstein sisällyttää Meissnerin ja lähinnä ne kirjoittajat, joiden ajattelussa projisoiva henkilö säilyttää aina jonkinlaisen kontaktin (ja myös identifikaation) projisoituun sisältöön (esim. Malm, Grotstein). Näin ajatellen erilliselle PI:n käsitteelle ei jäisi paljon tilaa. Kotimaisista kirjoittajista esim. Veikko Tähkällä tuntuu olevan kielteinen näkemys PI:n käsitteen mielekkyydestä. Tähkän esittämään käsitteen kritiikkiin palaan tuonnempana.

Tarkoituksenani on nyt kuvata tätä moninaisuutta ja samalla tuoda esille keskeisimmät tekijät, jotka tekevät näkemyseroja ymmärrettävämmiksi.

Lähtökohtamääritelmiä, intrapsyykkinen ja interpersoonallinen
(- -)

[minätäällä]

Mielenkiintoista. Itse ihastuin Thomas Ogdenin laajennettuun projektiiviseen identifikaatioon. Minusta se oli usein kai sanattoman kommunikoinnin muoto eikä rajoittunut vain terapiaan. Sekä itserepresentaatio että objektirepresentaatio voitiin projisoida, samoin sekä kielteisiä että myönteisiä tunteita tai puolia itsestä. Terapeutti voi oman analyysinsa ja koulutuksensa takia maallikkoa paremmin tunnistaa ilmiön, mutta maallikko menee usein mukaan ja tuntee tarvetta toteuttaa projisoijan rooliodotuksen. Minusta Matti O. Huttunen kirjoitti tästä ilmiöstä jutussaan hankalista potilaista kirjassaan Kirjoituksia kolmannelta linjalta.

Tässä yhteydessä tuli taas mieleen tuo terapiaa netissä -ketju. Mitenkähän tämmöiset ilmiöt välittyisivät ja tulisivat oikein tulkituiksi, kun se on vaikeaa kasvokkainkin?

[Psykopatologia]

.
25. Projektiivinen identifikaatio

1) Kleiniläisen psykoanalyysin kanta (jossa projektiivinen identifikaatio on "enemmän" kuin *projektion ja *identifikaation kombinaatio tai "summa"):

Projektiivinen identifikaatio on aggressiivisen objekti-suhteen prototyyppi, jossa yksilö tunkee osan itseään (anaalisesti) toiseen tarkoituksena kontrolloida (sadistisesti).

Projektiivinen identifikaatio luo yksilölle illuusion toisen hallinnasta, mikä mahdollistaa oman voimattomuuden *kieltämisen ja tarjoaa mahdollisuuden tyydytykseen toisen kautta.

Itävaltalais-englantilainen (1926–) psykoanalyytikko Melanie *Klein (1882–1960) kuvasi kirjassaan Die Psychoanalyse des Kindes (1932) fantasioita äidin ruu-miin sisään tunteutumisesta ja ruumiin sadistisesta vahingoittamisesta. 1946 hän määritti ilmiön ja sijoitti sen teoreettiseen viitekehykseensä osana paranoidis-skitsoidia positiota (Notes on Some Schizoid Mechanisms). (Suomessa puhutaan mieluummin skitso-paranoidisesta positiosta. 1952 Klein nimesi prosessin projektiiviseksi identifikaatioksi (Some Theorethical Conclusion Regarding the Emotional Life of the Infant) teoksessa Developments in Psycho-Analysis (Klein yhdessä Paula Heimann'in, Susan Isaacs'in ja Joan Riviere'n kanssa).

Wilred Ruprecht *Bion (1899–1979) jakoi 1959 prosessin väkivaltaisuuden pohjalta projektiivisen identifikaaation normaaliin ja patologiseen (Attack on Linking). Normaali on kommunikaation muoto, joka voi johtaa (po-sitiiviseen) container – contained -vuorovaikutukseen (esim. terapeutin kanssa). Termillä reverie Bion viittaa äidin tyynen vastaanottavaan mielentilaan suhteessa lap-sen vaatimuksiin (A Theory of Thinking, 1962). (Hinshelwood 1989: 179–208.)

Projektiivinen identifikaatio on saanut yhä keskeisemmän merkityksen kleiniläisessä psykoanalyysissä, ja vähitellen termi on tullut myös yhä laajempaan psykoanalyyttiseen ja psykodynaamiseen käyttöön. Termistä on tullut myös monimerkityksinen ja osin kiistanalainen.

Projektiivista identifikaatiota on sovellettu monenlaisiin yhteyksiin, niin psykopatologisiin kuin normaaleihin: äiti – lapsi -suhteisiin, terapeutti –potilas -relaatioihin, transferenssiin ym.

Jerome Blackman, joka ei itse ole kleiniläinen, antaa esimerkin (2004: 20–21): Nti UU, 23-vuotias depressiivinen sinkku, oli kokenut isänsä kroonisesti hyökkääväksi. Yhdellä tunnilla hän syytti Blackmania siitä, että tämä oli ollut minuutin myöhässä: "(- -) "Tiedätte että en kestä odottamista koska isäni kohteli minua huonosti. En pidä siitä että manipuloitte minua psykologisilla tekniikoillanne! Vaadin anteeksipyyntöä! (- -)" Tohtori ensin harmistui mutta äkkäsi sitten, että hänen emotionaalinen responssinsa indikoi, että nainen oli käyttänyt projektiivista identifikaatiota: Hän sanoi: "Minusta tuntuu kuin olisin juuri tavannut isänne!"

Blackman toteaa, että naisen onnistui saada hänet tuntemaan niin. Myös muita defenssejä, kuten *identifikaatio aggressoriin ja *siirtymä olivat käytössä. (Loppujen lopuksi ei siis kuitenkaan ylen "taloudellinen" selitys.)

Esimerkissä näkyy myös se, mitä pidän virheellisenä tässä käytännössä: Implikoidaan, että projektiivisen identifikaation käyttäjä saa toisen ajattelemaan ja tuntemaan 'haluamallaan' tavalla, ikään kuin toinen vaikuttuisi injektion tai fysikaalisen kausaliteetin lailla. Tällöin vastaanottaja ei olisikaan itsenäinen individi joka ajattelee ja tuntee omien lähtökohtiensa mukaisesti. – Mielestäni myös Henrik Carpelan on käyttänyt projektiivista identifikaatiota "fysikaalisesti" selityksenä, kun potilas on esim. vaivuttanut terapeutin uneen!

Kleiniläiset käyttävät projektiivista identifikaatiota paljolti rajatila- ja psykoottisten potilaiden yhteydessä.

2) Projektiivisen identifikaation "yksinkertainen" käyttö (ilman lisämerkityksiä).

Tässä katsannossa projektiivinen identifikaatio on lähinnä termien kombinaatio tai "summa".– Tähkä on useasti tuonut esiin, että kleiniläinen projektiivinen identifikaa tio voitaisiin hyvin korvata muilla termeillä. – Pari esimerkkiä yksinkertaisesta käytöstä:

Raittiina pysynyt AA-lainen tyrkyttää kutsuilla muille viinaa. Hän *projisioi oman tiedostamattoman ryyppäämisen halunsa muihin ("en minä vaan te") ja *identifioituu kännisten toilailuihin pysyen itse kuivana. Muut ikään kuin juovat hänen puolestaan!

Ranskalaisen akateemikon (1903) Edmond Rostand'in (1868–1918) näytelmässä Cyrano de Bergerac* (1897) Cyrano rakastaa Roxane'a, johon myös Christian de Neuvillette on ihastunut. Ison nenänsä* vuoksi Cyrano on arka naisten suhteen, eikä hän uskalla lähestyä Roxanea. Mutta hän auttaa kaikin tavoin Christiania Roxanen liehittelyssä mm. esiintyen yön hämärässä Christianina!** Täten Cyrano sijoittaa omat tunteensa Christianiin, johon hän myös samastuu ja elää täten omaa rakkauttaan Roxaneen Chistianin kautta.

Tarkentaisin kuitenkin vielä: Jos Cyrano ei tiedostaisi omia motiivejaan ja tunteitaan, kyseessä olisi vain yksinkertainen klassinen *kieltämis-*projektio (eli projektio 1-merkityksessä; vrt. s. 84). Mutta kun hän tekee kaiken tietoisesti, kyseessä onkin vain (ilman projektiota oleva) identifikaatio (tai projektio 2-merkityksessä). Mahdollisesti oikeaoppisin teoreettinen muotoilu on, että kyseessä on *siirtymä (displacement) ja identifikaatio.**

Anna Freud kuvaa kirjassaan (1936) luvussa "Muuan altruismin muoto" projektiivisen identifikaation yksin-kertaista käyttöä (s. 93–102). Luvussa myös selostetaan Cyrano-näytelmää. Anna Freud ei kuitenkaan selvästi erottele tapauksia, joissa henkilö tiedostaa siirretyt tunteensa (displacement ja identifikaatio) niistä, joissa asianomainen ei niitä tiedosta (projektio ja identifikaatio).
____________________

*Hercule-Savinien de Cyrano de Bergerac (1619–1655) oli kirjailija ja sotilas. Ilmeisesti hänen nenänsä oli kaksintaistelussa haljennut niin että hänellä näytti olevan kaksi nenää. Näytelmään hänelle on pantu Pinoccion nenä (*siirtymä!). – Kansallisteatterissa häntä on esittänyt Jopi Rinne (1897–1981).

**Tällaista psykologista konstellaatiota voitaisiin nimittää Cyranon oireyhtymäksi.

Pertti Luukkonen (2004): 50+ defenssiä (s. 81 - 83).
.

[Sans nom]

Esimerkki parisuhteesta: Aviomies tulee töistä kotiin ja huudahtaa vaimolle ”Voi, miten viehättävältä näytät”. Miehen tokaisu ei ilahduta vaimoa tippaakaan, vaan päinvastoin aiheuttaa (vaino)ahdistusta, sillä väite ei pidä paikkaansa.

Onko PI aina patologinen ilmiö?

[minätäällä]

Ei ainakaan äidin ja lapsen välisessä containmet -funktiossa. Siitä taisi olla erilaisia käsityksiä tuon linkkinä olleen kirjoituksen mukaan.

[Psykopatologia]

(- -)
Pertti Muurinen esittää Psykoterapiassa (4/2010: 304–320) kirjoituksen Projektiivinen identifikaatio: Kommunikaatio vai intrapsyykkinen prosessi? Kirjoittaja tuo esiin (Sandlerin kirjoituksen pohjalta), että Kleinin tapa käyttää projektiivista identifikaatiota oli intrasubjektiivinen ja liittyi käsitteen ensimmäiseen vaiheeseen. Kleinin seuraajat (mm. Bion ja Rosenfeld, myöhemmin myös Kernberg) laajensivat käsitteen käyttöä (toinen ja kolmas vaihe) koskemaan enemmän myös erilaisia vuorovaikutteisia tapahtumia, niin patologisia kuin normaaleitakin (intersubjektiivinen tai interpersoonallinen projektiivinen identifikaatio). Tätä kantaa ovat edustaneet Suomessa selvimmin Henrik Carpelan (1921 – 2000) ja Gustav Schulman, ja opponenttina on ollut vahvimmin Tähkä, jonka kanta vastannee esittämääni 2-kohtaa eli ”yksinkertaista” käyttöä (tässä niteessä s. 39 – 40). (Monet psyykkiset käsitteet ovat laajentuneet, mm. acting out [s. 11 – 12] sekä transferenssi ja vastatransferenssi [s. xx – xx; xx – xx].)

Tähkä (1993: 282) kritisoi varsinkin projektiivisen identifikaation sellaista käyttöä – jota yllä (yllä s. 38) olen nimittänyt fysikalistiseksi – jossa mentaalisia mielikuvia singotaan ”projektiileina” toisten mieliin. Muurinen (s. 315) puolustautuu (Klemettilään vedoten), että projektiivista identifikaatiota on tällöin voitu käyttää ”kokemuksellisesti” ja ”vertauskuvallisesti” – tällainen käyttö tulisi aina tuoda esiin (s. 317) – tai ikään kuin ”oikotienä” mutkikkaiden asioiden kuvauksessa, jolloin käyttö on ollut ”yksinkertaistavaa” (s. 315). Tällöin kuitenkin saatetaan ”metapsykologisoida” virheellisesti (s. 317), ja syntyy vaikutelma mielikuvista, jotka siirtyvät suoraan henkilöstä toiseen.

Kolmas vaihe on poikinut termejä, jotka ovat mielestäni mutkikkaita ja kenties pseudo-ekonomisia, esimerkiksi Grinbergin ”vastaidentifikaatio” (Muurinen s. 315). Tulee mieleen Rapaportin (958: 750) kirjoittama: The ”theory” of object relations of evolved by Melanie Klein and his followers is not ego psychology but an id mythology. Gvlilielmi Occhami, “Dr. invicibilis”, kirjoittI: yksityisolioita [oletuksia] ei tule kertoa enempää kuin on välttämätöntä; so. yksinkertainen selitys on paras.

Itse kannatan (yllä) esittämääni ”yksikertaista” käyttöä, jossa eri defenssejä (klassisissa merkityksissään) tuodaan mukaan tarpeen mukaan ilman mitään lisämerkityksiä tai ”emergenssiä” yms.

[Psykopatologia]

Saatan laittaa alla olevan (vielä hieman muokattuna) PSYKOTERAPIAan vastineeksi Muurisen kirjoitukseen. "Tässä niteessä" ja "xx - xx" viittaavat maaliskuussa 2011 ilmestyvään kirjan "50+ defenssiä - kuinka mieli suojaa itseään" (2004) kolmanteen painokseen (2011 b).
____________________________________________________________________________________________________________________________________
____________________________________________________________________________________________________________________________________

25. Projektiivinen identifikaatio

Aluksi kuitenkin (tässä niteessä käytettyjä) muita määritelmiä (vrt. *s. x, x, xx):
____________________________________________________________________________________________________________________________________

Identifikaatiossa objektin (ulkomaailman) joku tai jotkut puolet ”siirtyvät” subjektiin (minään), joka ikään kuin omaksuu ko. tietyt puolet (ja ”rikastuu”).

Projektiossa subjektin (minän) joku tai jotkut puolet ”siirtyvät” objektiin (ulkomaailmaan); minä ikään kuin ulkoistaa ko. tietyt puolet (ja ”köyhtyy” mutta ”puhdistuu”).

Siirtymässä (displacement) subjektin (minän) objekti-mielikuva ja/tai internalisoitu objekti-suhde vaihtavat paikkaa (”siirtyvät”) objektista toiseen joko minässä tai ulkomaailmassa.

Projektion ja siirtymän termejä on usein käytetty epätarkasti toistensa synonyymeinä, mm. Fenichelissä (1945).
____________________________________________________________________________________________________________________________________

1) Kleiniläisen psykoanalyysin kanta (jossa projektiivinen identifikaatio on "enemmän" kuin projektion ja identifikaation kombinaatio tai "summa"):

Projektiivinen identifikaatio on aggressiivisen objekti-suhteen prototyyppi, jossa yksilö tunkee osan itseään (anaalisesti) toiseen tarkoituksena kontrolloida (sadistisesti).

Projektiivinen identifikaatio luo yksilölle illuusion toisen hallinnasta, mikä mahdollistaa oman voimattomuuden kieltämisen ja tarjoaa mahdollisuuden tyydytykseen toisen kautta.

Itävaltalais-englantilainen (1926–) psykoanalyytikko Melanie Klein (1882–1960) kuvasi kirjassaan Die Psychoanalyse des Kindes (1932) fantasioita äidin ruumiin sisään tunkeutumisesta ja ruumiin sadistisesta vahingoittamisesta. Vuonna 1946 hän määritti ilmiön ja sijoitti sen teoreettiseen viitekehykseensä osana paranoidis-skitsoidia positiota (Notes on Some Schizoid Mechanisms). (Suomessa puhutaan mieluummin skitso-paranoidisesta positiosta.) Vuonna 1952 Klein nimesi prosessin projektiiviseksi identifikaatioksi (Some Theorethical Conclusion Regarding the Emotional Life of the Infant) teoksessa Developments in Psycho-Analysis (yhdessä Paula Heimann'in, Susan Isaacs'in ja Joan Riviere'n kanssa).

Wilred Ruprecht Bion (1899–1979) jakoi vuonna 1959 väkivaltaisuuden pohjalta (Attack on Linking) projektiivisen identifikaation normaaliin ja patologiseen. Normaali on kommunikaation muoto, joka voi johtaa (positiiviseen) container– contained -vuorovaikutukseen (esimerkiksi terapeutin kanssa). Termillä reverie Bion viittasi äidin tyynen vastaanottavaan mielentilaan suhteessa lapsen vaatimuksiin (A Theory of Thinking, 1962). (Hinshelwood 1989: 179–208.)

Projektiivinen identifikaatio on saanut yhä keskeisemmän merkityksen kleiniläisessä psykoanalyysissä, ja vähitellen termi on tullut myös yhä laajempaan psykoanalyyttiseen ja psykodynaamiseen käyttöön. Termistä on tullut myös monimerkityksinen ja kiistanalainen.
Projektiivista identifikaatiota on sovellettu monenlaisiin yhteyksiin, niin psykopatologisiin kuin normaaleihin: äiti – lapsi -suhteisiin, terapeutti –potilas -relaatioihin, transferenssiin ym.

Jerome Blackman, joka ei itse ole kleiniläinen, antaa esimerkin (2004: 20–21): Nti UU, 23-vuotias depressiivinen sinkku, oli kokenut isänsä kroonisesti hyökkääväksi. Yhdellä tunnilla hän syytti Blackmania siitä, että tämä oli ollut minuutin myöhässä: "(- -) Tiedätte että en kestä odottamista koska isäni kohteli minua huonosti. En pidä siitä että manipuloitte minua psykologisilla tekniikoillanne! Vaadin anteeksipyyntöä! (- -)" Tohtori ensin harmistui mutta äkkäsi sitten, että hänen emotionaalinen responssinsa indikoi, että nainen oli käyttänyt projektiivista identifikaatiota. Hän sanoi: "Minusta tuntuu kuin olisin juuri tavannut isänne!"
Blackman toteaa, että naisen onnistui saada hänet tuntemaan niin. Myös muita defenssejä, kuten identifikaatio aggressoriin ja siirtymä olivat käy-tössä. (Loppujen lopuksi ei siis kuitenkaan ylen "taloudellinen" selitys.)

Esimerkissä näkyy myös se, mitä pidän virheellisenä tässä käytännössä: Implikoidaan, että projektiivisen identifikaation käyttäjä saa toisen ajattele-maan ja tuntemaan haluamallaan tavalla, ikään kuin toinen vaikuttuisi injektion tai fysikaalisen kausaliteetin lailla. Tällöin vastaanottaja ei olisikaan itsenäinen individi joka ajattelee ja tuntee omien lähtökohtiensa mukaisesti. – Mielestäni myös Henrik Carpelan on käyttänyt (seminaarissa) projektiivista identifikaatiota "fysikalistisena" selityksenä, esimerkiksi kun potilas oli vaivuttanut terapeutin uneen!

Kleiniläiset käyttävät projektiivista identifikaatiota varsinkin rajatila- ja psykoottisten potilaiden yhteydessä. Kernbergin ([1967] 1975: 3–44) teksti (psykodynaamisten) rajatilaisten spesifistä defenssi-konstellaatiosta (pp. 25–34) ja varhaisista projektioista, etenkin projektiivisesta identifikaatiosta (pp. 30–31), on valaiseva (yksinkertaisen) projektion ja projektiivisen identifikaation välisten suhteiden kannalta:
Kernberg kirjoittaa, että rajatilaisella projektio-taipumus on voimakas sekä määrältään että laadultaan. Projektion tarkoituksena on ulkoistaa aggressiiviset minä- ja objektimielikuvat. Seurauksena ovat kuitenkin ulkoiset uhat ja vainoajat, joita täytyy hallita ja kontrolloida. Minän rajojen heikkouden ja aggressioiden voimakkuuden vuoksi ko. projektio ei kuitenkaan välttämättä ole "onnistunut". Henkilö voi edelleen samastua uhkaajaan ja "empatisoida" tätä ja täten ikään kuin kontrolloida häntä. – Tällainen primitiivinen projektio on erilaista kuin esimerkiksi hysteerisen seksuaalisuuden projektio, joka vain vahvistaa torjuntaa (repressiota), jolloin seurauksena ei ole empatia "vihollista" kohtaan. (On myös Luukkosessa 2010: 19.)

Täten vaikka (tässä esimerkissä) projektio (per se) on ”primitiivisempi” ja todellisuudentajua vääristävämpi, on se kuitenkin ”onnistuneempi” suojan kannalta kuin projektiivinen identifikaatio, joka ikään kuin falskaa. – Herää myös kysymys: Eikö ilmiötä voisi selittää yhtä hyvin myös ”epäonnistuneena” projektiona, jota seuraa identifikaatio? Tällöin selitys redusoituisi projektiivisen identifikaation ”yksinkertaiseen” käyttöön (s. xx–xx).


2) Projektiivisen identifikaation "yksinkertainen" käyttö (ilman lisämerkityksiä).

Tässä katsannossa projektiivinen identifikaatio on lähinnä termien projektio ja identifikaatio kombinaatio tai "summa".

Veikko Tähkä (1993: 271–285) on useasti tuonut esiin, että kleiniläinen projektiivinen identifikaatio voitaisiin hyvin korvata muilla termeillä. – Pari esimerkkiä yksinkertaisesta käytöstä:

Raittiina pysynyt AA-lainen tyrkyttää kutsuilla muille viinaa. Hän projisoi oman tiedostamattoman ryyppäämisen halunsa muihin ("en minä vaan te") ja identifioituu kännisten toilailuihin pysyen itse kuivana. Muut ikään kuin juovat hänen puolestaan!

Ranskalaisen akateemikon (1903) Edmond Rostand'in (1868–1918) näytelmässä Cyrano de Bergerac (1897) Cyrano rakastaa Roxane'a, johon myös Christian de Neuvillette on ihastunut. Ison nenänsä vuoksi Cyrano on arka naisten suhteen, eikä hän uskalla lähestyä Roxanea. Mutta hän auttaa kaikin tavoin Christiania Roxanen liehittelyssä mm. esiintyen yön hämärässä Christianina! Täten Cyrano sijoittaa omat tunteensa Christianiin, johon hän myös samastuu ja elää täten omaa rakkauttaan Roxaneen Chistianin kautta. Tällaista psykologista konstellaatiota voitaisiin nimittää Cyranon oireyhtymäksi.
Hercule-Savinien de Cyrano de Bergerac (1619–1655) oli kirjailija ja sotilas. Ilmeisesti hänen nenänsä oli kaksintaistelussa haljennut niin että hänellä näytti olevan kaksi nenää. Näytelmään hänelle on pantu Pinoccion nenä (siirtymä?!). – Kansallisteatterissa Cyranoa on esittänyt Jopi Rinne (1897–1981).

Tarkentaisin kuitenkin vielä: Jos Cyrano ei tiedostaisi omia motiivejaan ja tunteitaan Roxanea kohtaan, kyseessä olisi vain omien tunteiden kieltäminen tai torjunta ja omien tunteiden projektio Christianiin. Mutta kun hän tekee kaiken tietoisesti, kyseessä onkin vain (ilman projektiota oleva) omien Roxanea kohtaan tunnettujen tunteiden siirtymä Christianiin ja identifikaatio häneen.

Anna Freud kuvaa kirjassaan (1936) luvussa Muuan altruismin muoto projektiivisen identifikaation yksinkertaista käyttöä (s. 93–102). Luvussa myös selostetaan Cyrano-näytelmää. Anna Freud ei kuitenkaan selvästi erottele tapauksia, joissa henkilö tiedostaa siirretyt tunteensa (siirtymä ja identifikaatio) niistä, joissa asianomainen ei niitä tiedosta (projektio ja identifikaatio).

Siirtymä ja identifikaatio voivat olla suhteellisen normaalissa käytössä esimerkiksi silloin, kun vanhempi ikään kuin elää omaa lapsuuttaan lasten-lastensa kautta.

* * *

Pertti Muurinen esittää Psykoterapiassa (4/2010: 304–320) kirjoituksen Projektiivinen identifikaatio: Kommunikaatio vai intrapsyykkinen prosessi? Kirjoittaja tuo esiin (Sandlerin kirjoituksen pohjalta), että Kleinin tapa käyttää projektiivista identifikaatiota oli intrasubjektiivinen ja liittyi käsitteen ensimmäiseen vaiheeseen. Kleinin seuraajat (mm. Bion ja Rosenfeld, myö-hemmin myös Kernberg) laajensivat käsitteen käyttöä (toinen ja kolmas vaihe) koskemaan enemmän myös erilaisia vuorovaikutuksellisia tapahtumia, niin patologisia kuin normaaleitakin (intersubjektiivinen tai interpersoonallinen projektiivinen identifikaatio). Tätä kantaa ovat edustaneet Suomessa selvimmin Henrik Carpelan (1921–2000) ja Gustav Schulman, ja opponenttina on ollut vahvimmin Tähkä, jonka kanta vastannee esittämääni 2-kohtaa eli ”yksinkertaista” käyttöä (tässä niteessä s. xx–xx). – (Monet psyykkiset käsitteet ovat ajan saatossa laajentuneet, mm. acting out [s. 11–12] sekä transferenssi ja vastatransferenssi [s. xx–xx; xx–xx].)

Tähkä (1993: 282) kritisoi varsinkin projektiivisen identifikaation sellaista käyttöä – jota yllä (yllä, s. xx) olen nimittänyt fysikalistiseksi – jossa mentaalisia mielikuvia singotaan ”projektiileina” toisten mieliin. Muurinen (s. 315) puolustautuu (Klemettilään vedoten), että projektiivista identifikaatiota on tällöin voitu käyttää ”kokemuksellisesti” ja ”vertauskuvallisesti” – tällainen käyttö tulisi aina tuoda esiin (s. 317) – tai ikään kuin ”oikotienä” mutkikkaiden asioiden kuvauksessa, jolloin käyttö on ollut ”yksinkertaistavaa” (s. 315). Tällöin kuitenkin saatetaan ”metapsykologisoida” virheellisesti (s. 317), ja syntyy vaikutelma mielikuvista, jotka siirtyvät suoraan henkilöstä toiseen. – Täten vaikka Muurinen tuntuu suhtautuvan myönteisesti projektiivisen identifikaation laajennettuun käyttöön, hän suhtautuu termin käyttöön myös kriittisesti ja tuo esiin ”väärinkäyttöä”.

Kolmas vaihe on poikinut termejä, jotka ovat mielestäni mutkikkaita ja kenties pseudo-ekonomisia, esimerkiksi Grinbergin ”vastaidentifikaatio” (Muurinen s. 315). Tulee mieleen Rapaportin (1958: 750) kirjoittama: The ”theory” of object relations of evolved by Melanie Klein and his followers is not ego psychology but an id mythology. Gvlilielmi Occhami (1285–1349/50), “Dr. invicibilis”, kirjoittI: yksityisolioita [oletuksia] ei tule kertoa enempää kuin on välttämätöntä; so. yksinkertainen selitys on paras.

Itse kannatan (yllä) esittämääni ”yksikertaista” käyttöä, jossa eri defenssejä (klassisissa merkityksissään) tuodaan (erillisinä) mukaan tarpeen mukaan ilman mitään lisämerkityksiä tai ”emergenssiä” yms.
.

[Psykopatologia]

(- -)
Mikä on primitiivistä: Projektion ja projektiivisen identifikaation eroista

Siirryn seuraavaan näkemyseroja tuottavaan asiaan. Työssään rajatilapersoonallisuuden organisaatiosta vuodelta 1967 Kernberg esitti, että PI on yksi rajatilapersoonallisuuden defensseistä lohkomisen, primitiivisen idealisaation, primitiivisen kieltämisen, omnipotenssin ja arvonkieltämisen ohella. Tällaiseen PI:oon sisällytetään vain itsemielikuvien, ei objektimielikuvien projektio, ja se viittaa tapahtumaketjuihin, joita esiintyy etupäässä psykoottisilla ja rajatilapersoonallisuuksilla. Prosessiin kuuluu myös itse- ja objektimielikuvien rajan hämärtyminen. Goldsteinin mukaan Kernberg ja Ogden eivät myöhäisemmissä kirjoituksissaan enää korosta tätä viimeksi mainittua asiaa. Nähdäkseni on suhteellisen helppoa nähdä yhteys Kernbergin määrittelyn ja Bionin kuvaaman patologisen PI:n välillä.

American Journal of Psychiatryssa käydyssä keskustelussa Dilip Ramchandani (1991) ottaa esille sen, että Kernberg on esittänyt projektion olevan kehittyneemmän puolustusmekanismin kuin PI yhdistyen korkeampitasoisten luonnepatologioiden käyttämään torjuntaan. Ramchandani on tästä toista mieltä ja pitää PI:ta projektiota kehittyneempänä. Goldstein yhtyy hänen näkemykseensä tuoden esille, että varsinaisessa projektiossa on kysymys selvästä realiteettitestauksen puutteesta, kun taas PI:ssa realiteettitestauksen katoaminen ei ole totaalista, sillä siinä jää jonkinlainen epäselvyys itsemielikuvan sijainnin suhteen. Hän esittää edelleen, että jos PI:n käsitteeseen sisällytetään objektimielikuvien projektiot eikä itsen rajojen hämärtymistä vaadita, PI koskee kaikkia. Tällöin sitä tarkastellaan transferenssin yleisenä piirteenä, kuten Ganzarain edellä teki. Nähdäkseni tällöin ollaan aika lähellä Bionin normaalia tai Rosenfeldin kommunikatiivista PI:ta. Ja kuten myöhemmin tullaan huomaamaan, ollaan myös aika lähellä Ogdenin ajattelua, kirjallisuudessahan Ogdenin sanotaan rakentavan pitkälle Bionin varaan. Ogdenilla PI on kaikkialla läsnä oleva ilmiö. Kaikki ihmiset ja kaikki potilaat ovat jatkuvasti mukana interpersoonallisessa prosessissa, jossa alitajuisesti vedetään toiset ihmiset mukaan suorittamaan heidän kanssaan kohtauksia ja näytöksiä heidän sisäisestä self- ja objektimaailmastaan. Näin ajatellen PI:ssa on mukana alitajuinen yritys muuttaa terapeuttia toimimaan tietyn roolin tai tietyn funktion mukaisesti. Transferenssi-käsite ei tällaista tiedostamatonta yritystä edellytä.

Mainittakoon lyhyesti, että Rackerilla (1953) raja vastatransferenssin ja PI:n välillä on vielä ohuempi. Hän piti Heimannin tavoin vastatransferenssia potilaasta peräisin olevan PI:n ilmentymänä. Racker ei kuitenkaan edellyttänyt PI:ssa potilaan alitajuista pyrkimystä siirtää jotakin terapeuttiin.

Näyttää siten olevan niin, että mitä enemmän kirjoittaja pitäytyy intrapsyykkiseen PI:oon, Kleinin alkuperäisiin määritelmiin, PI:n evakuatiiviseen tai patologiseen luonteeseen tai itsen ja objektien rajojen hämärtymiseen PI:ssa, sitä suurempi taipumus hänellä on pitää PI:ta projektiota primitiivisempänä puolustusmekanismina. Ne kirjoittajat, jotka taas korostavat realistista ja kommunikatiivista PI:ta, sen interpersoonallista luonnetta, jotka näkevät PI:n olevan kaikkialla läsnä olevan ilmiön ja jotka näkevät PI:n olevan läsnä kaikessa psykoterapeuttisessa vuorovaikutuksessa, nämä kirjoittajat voivat Ramchandanin (1989; 1991) tavoin nähdä PI:ssa projektiota kehittyneemmän puolustusmekanismin. Tai eivät näe tällaista vertailua enää mielekkääksi, koska ”kleinilaisen tradition pohjalta projektion ja PI:n välille ei kannata tehdä eroa” (Klemelä 2009, 150). Tällöin projektiota ja PI:ta ei tarkastella enää puolustusmekanismina.
(- -)
____________

Tuollainen hassu kiertokulku on käynyt isojen poikien johdolla. Näköjään täytyy panna ruksit jopa Odgenin ja Kernbergin päälle.

Projekti onkin näemmä sangen kehittynyt prosessi eikä eikä defenssi olenkaan!!

[Psykopatologia]

No mitä korjaussarja tuumaa?

[minätäällä]

Transferenssissa potilas ei ehkä yritä saada terapeuttia suoranaisesti TOIMIMAAN, terapeuttihan on yleensä aika passiivinen ja pidättäytyy kannanotoista, ohjeiden ja neuvojen antamisesta ja varsinaisesta suorasta toiminnasta, terapeutin acting-outista (?), mutta eikö potilaalla ole kumminkin transferenssissa rooliodotuksia terapeutille jonkun psyykkisen roolin toteuttajana? Vaikka jonkun ymmärtävän ja rauhoittavan, hyvän vanhemman holding- tai containing -roolin.

Potilas voi saada terapiassa terapeutista uudenlaisen objektin, korvaavan kokemuksen, kun terapeutti ei suhtaudukaan hänen kertomiinsa kokemuksiin ja tunteisiin vaikkapa kriittisen, mitätöivän vanhemman tavoin, ei toteuta rooliodotusta, vaan osoittaa vaikka selventävissä kommenteissaan ymmärtämystä ja myötätuntoa.

Lisäys: Eikö Freudkin ole väittänyt jotain semmoista, että pariskunnan sängyn laidalla istuvat myös näiden vanhemmat?
Ainakin arkielämä näyttää paljon mielenkiintoisemmalta, jos voi jonkun perheriidan päätteeksi pohtia, keskusteliko äsken oikeastaan puolison sijasta tämän isän tai äidin kanssa.

[minätäällä]

Olen lukenut analyyttistä ryhmäterapiaa käsitteleviä kirjoja, ja niiden mukaan projektiivinen identifikaatio on koko ajan vaikuttamassa ryhmän osallistujien keskinäisissä suhteissa ja suhteessa terapeuttiin. Itsen kielteisiä, ei hyväksyttyjä puolia projisoidaan toisiin mutta myös hyviä puolia terapeutille säilytettäväksi. Ryhmäläiset löytävät keskuudestaan kai jossain mielessä luontaisesti sopivia ihmisiä erilaisten projektioiden kohteeksi, vaikkapa syntipukiksi, terapeutin kritisoijaksi jne. Projektion kohteeksi joutuneesta riippuu, miten hän projisoituun suhtautuu. Terapeutti säilyttää ja muokkaa projisoidun tunteen helpommin sulatettavaan muotoon ja palauttaa sitten ryhmälle ja projisoijille, niinkuin äiti containing-tehtävässään lapselle. Tavallinen ryhmänjäsen taas voi olla kyvytön vastustamaan tai kestämään projisoituja asioita ja keskeyttää terapian.

[Psykopatologia]

Varmaan "huuhaa 1" & "huuhaa 2".

[Psykopatologia]

Projektion kohteena ollut käsittää, muttei täysin tiedosta. - Käsittää mitä?

[minätäällä]

Group-analytic Psychotherapy, A Meeting of Minds (2005), Harold Behr & Liesel Hearst. Molemmat ovat ryhmäpsykoanalyytikkoja, ensimmäinen on peruskoulutukseltaan psykiatri ja toinen psykiatrinen sosiaalityöntekijä. Molemmat työskentelevät koulutusanalyytikoina Lontoossa (Institute of Group Analysis).

Ryhmäpsykoterapian perusteet, Maarit Arppo, Ritva Pölönen ja Terttu Sitolahti (toim.) (1996)

Ryhmä Hoitaa, Teoriaa ja käytäntöä, toim. Ritva Pölönen ja Terttu Sitolahti (2003). Suurin osa kirjoittajista on sekä psykoanalyytikkoja että ryhmäpsykoanalyytikkoja.

Teorioiden kehittäjinä mainitaan mm. Klein, Bion ja Foulkes. Monet eri psykoanalyysisuuntausten teoreetikot ovat kirjoittaneet myös ryhmäilmiöistä ja kirjoissa on minusta lyhyesti ja selkeästi esitelty keskeisiä psykoanalyysin ja ryhmäterapian suuntauksia.