Psykopatologia.munfoorumi.com

Muistatteko Tastulan (?) haastattelua, jossa joku psykoterapeutti selitti kuinka asiakkaat ovat enimmäkseen kauniita, ylemmän luokan menestyviä naisia, jotka masentuvat, kun täydellisyyden tavoittelu on aivan epärealistista? Aloin miettiä, että harvoinpa näkee odotustiloissa epäsiistejä, itsestään huolehtimaan kykenemättömiä mielenterveyspotilaita. Itse asiassa en ole näiden vuosien aikana nähnyt koskaan. Johtuuko sitten kassavirrasta vai mistä?

(- -) naisia, jotka masentuvat, kun täydellisyyden tavoittelu on aivan epärealistista?

Heillä voi tukkakin olla pestynä.

Täydellisyyden tavoittelu voi olla narsistinen suoja alla olevaa masennusta vastaan.
Tällöin ko. tavoittelu olisi jo sekundaarinen formaatio, eikä siis "syy".

Psykopatologia kirjoitti:(- -) naisia, jotka masentuvat, kun täydellisyyden tavoittelu on aivan epärealistista?

Heillä voi tukkakin olla pestynä.

Täydellisyyden tavoittelu voi olla narsistinen suoja alla olevaa masennusta vastaan.
Tällöin ko. tavoittelu olisi jo sekundaarinen formaatio, eikä siis "syy".

Tai kampaajan juuri laittama.

Mutta jos tällaisia asiakkaita todella on enemmistö (?), niin kertooko se jostakin?

Miksei Lare lähde lähiöstä terapiaan, vaikka hän suojautuu kasvattamalla hauista, ajamalla ylipitkää vuoroa rekkaa ja ottamalla pakaraansa exit only-tatuoinnin.

Entä skitsofrenia-Simo? Simo suojautuu psykoosiin. Hä ei pysty pesemään tukkaansa tai vaatteitaan, mutta opiskelee itsekseen filosofiaa ja kielitiedettä. Miksei Simo saa lähetettä terapiaan?

Lisäisin tuohon vielä sen, että psykoterapia ei välttämättä sovellu kaikille mielenterveyspotilaille eivätkä kaikki edes halua terapiaa.

Eikö nykyään ajatella, että terapialla voidaan hoitaa kaikkia mielenterveysongelmia? Tietenkin, jos ei ole sairaudentuntoa, voi motivaatiokin olla heikko? Eli terapialla ei välttämättä voida auttaa niitä, jotka sitä eniten tarvitsisivat.

Samaa mieltä Kyllästyneen kanssa syrjäytymisestä. Ja jotenkin ajattelen niin, että kohtuullisen toimintakykyiset, narsistisesti suojautuvat potilaat hakeutuvat terapiaan, koska he kokevat ansaitsevansa (!) hyvän hoidon. Mutta eivät ehkä ole niitä, jotka sen eniten tarvitsisivat, jos ajatellaan vaikkapa inhimillistä kärsimystä eikä esim. (veron)maksukykyä.

Kyllästynyt kirjoitti:

Crocodile Gena kirjoitti:... Ja jotenkin ajattelen niin, että kohtuullisen toimintakykyiset, narsistisesti suojautuvat potilaat hakeutuvat terapiaan, koska he kokevat ansaitsevansa (!) hyvän hoidon...

En usko että kyse on välttämättä tuosta. Mieluummin niin, että (ainakin joillekin ja joskus) terapia on ainoa vaihtoehto kuolemiselle.

Toki niinkin. Tarvita on ehkä parempi sana. Mutta jos uskaltaa tarvita jotakin, pitääkö olla ensin tunne, että on sen arvoinen?

Minulle terapia on sananmukaisesti vaihtoehto kuolemiselle. Useinkaan en silti koe ansainneeni sitä (ehkäpä siksi en "parane")? Joskus ajattelen niin, etten voi tappaa itseäni, koska olen saanut terapiaa, velvollisuuteni on jatkaa täällä. Huoh.

Kaikilla vain ei ole tietoa psykoterapiasta ja sen eri muodoista, joista varmasti löytyy jokaiselle sopiva. Minusta hoitohenkilökunta pitäisi velvoittaa antamaan tietoa tuostakin hoitomahdollisuudesta ihan samalla tavalla kuin lääkityksestäkin. Nyt kaiken selvittäminen ja ainakin Kelan terapian työläs hakeminen jäävät täysin potilaan itsensä tehtäväksi ja sen takia osalla kokonaan tekemättä.

Edes skitsofreniapotilaat harvoin elävät jatkuvassa psykoosissa ja "sairaudentunnottomina" (termi on aataminaikainen). Harhaluuloisuushäiriöstä kärsivän terapiassa voidaan käsitellä vaikkapa harhaluuloja ja Achtén ja Tammisen Psykiatrian käsikirjassa on monta lukua esimerkiksi skitsofrenian psykodynamiikasta, vastarinnan etiologiasta ja psykodynamiikasta ja itse psykoterapiasta, jossa tavoitteena voi olla mm. itsetuntovaurion korjaaminen, kiellettyjen, ei-hyväksyttyjen impulssien käsittely, heikon egon vahvistaminen, ankaran yliminän lieventäminen ja regressiivisten ilmiöiden käsittely. Kuka voi väittää, ettei potilas hyötyisi tuommoisesta, jos saataisiin vaikka vain vähänkin edistystä aikaan noissa jutuissa?

Uskon, että julkisella puolella edelleen tarjotaan harvakseltaan tapahtuvaa keskusteluapua "terapiana" kaikille, jotka siihen vain ovat valmiit tyytymään, yleensä luultavasti tiedon puutteen takia. Ihmetyttää halu myöntää jopa työkyvyttömyyseläke mieluummin kuin tarjota psykoterapiaa ja ennen kuin sitä on kokeiltu.

Vielä lisäys: Minusta itse käsitys, että kaikki eivät hyödy terapiasta eivätkä sitä halua on paremminkin elitistinen, perua ajalta, jolloin hoidettiin vain neuroottistasoisia ongelmia psykoanalyysissa, joka maksoi omaisuuksia.

Osaakohan joku sanoa, miten eri tavalla ihmisiä sitten ohjataan terapiaan hakeutumaan? Skitsofreniapotilas kai useimmiten on hoidon piirissä, mutta onko heitä (yksityisenpuolen) pitkissä terapioissa? Lähinnä ajattelen sitä, että jos kaikkia ei voida terapiallla kustannussyistä hoitaa, niin tehdäänkö priorisointi sairauden vakavuuden (vaikkapa skitsofrenia vs. lievä masennus) vai henkilön (tuottavuuden) mukaan? Eihän esimerkiksi siinä sydänsairauden hoidossa (kai) katsota sosiaaliseen statukseen vaan oireeseen.

Katson tätä asiaa ehkä suppeasta näkökulmasta, koska en ole joutunut terapiaanpääsystä taistelemaan. Päinvastoin, minulle on suorastaan tuputettu sitä ja olisin varmasti hyötynyt enemmän, jos olisin suostunut aikaisemmin.

Voi myös olla, että koko tämä aloitus on vain oman syyllisyyteni käsittelyä . Miksi en parane, vaikka olen hyvän terapeutin hyvässä hoidossa? Miksi suunnittelen jatkuvasti itsemurhaa? Onko oma täydellisyyden tavoitteluni (?) epärealistista? (En kylläkään istu tuohan alkuperäisviestini potilaskuvaan. Olen ihan helvetin masentunut ja ihan pohjamudissa, mielestäni. En edes tiedä, mitä täydellisyys on). Joku muu olisi ansainnut tämän hoidon, minä en. Mutta jos luovun siitä, en jaksa.

minätäällä kirjoitti:Minusta itse käsitys, että kaikki eivät hyödy terapiasta eivätkä sitä halua on paremminkin elitistinen, perua ajalta, jolloin hoidettiin vain neuroottistasoisia ongelmia psykoanalyysissa, joka maksoi omaisuuksia.

Toteamus, että kaikki mielenterveyspotilaat hyötyisivät psykoterapiasta on kovin mahtipontinen eikä sille ole olemassa edes tieteellistä näyttöä. Suomalaisen Lääkäriseura Duodecimin ja Suomen Akatemian Konsensuslausumassa (18.10.2006) todettiin selkeästi, että ”kaikista yleisesti käytetyistä psykoterapiamuodoista ei ole olemassa kontrolloituja vaikuttavuustutkimuksia”. Jotkut hyötyvät, toiset eivät, onnistuminen on monien tekijöiden summa.

Hoitovaste edellyttää myös kykyä hyötyä terapiasta. Jos potilaalla ei ole motivaatiota, halua sitoutua tai riittävää toimintakykyä mikä on onnistumisen mahdollisuus? Oma äitini on hyvä esimerkki potilaasta, joka kieltäytyi tarjotusta hoidosta. Enkä usko, että hän on mikään yksittäistapaus.

Kaikki mt.potilaat eivät ole hoidettavissa, mutta ymmärtääkseni kaikkia mt.häiriöitä voidaan nykykäsityksen mukaan hoitaa terapialla (?).

Varmaankin voitaisiin, jos resurssit sallisivat, toisaalta wikipedian artikkelissa todetaan, että:

-- Psykoterapiatekniikoita ja -suuntauksia on maailmalla runsaasti. Useimmat psykoterapiamuodot ovat lähtökohdiltaan ja teoriataustaltaan alun perin yksityisten ihmisten innovaatioita. Menetelmiä on sitten myöhemmin tutkittu tieteellisesti ja pyritty ottamaan käyttöön ne terapiatavat, jotka ovat myös tutkimustiedon perusteella tehokkaita ja toimivia. Vain muutamat niistä on pystytty osoittamaan tieteen kriteerein tehokkaiksi. Kognitiivis-behavioraaliset terapiat ovat näistä tutkituimpia. Psykoterapiasuuntauksen ja -menetelmän valinnassa tulee ottaa huomioon soveltuvuus potilaan häiriön hoitoon. Esimerkiksi neuropsykiatristen häiriöiden, kuten ADHD:n, autismin ja aspergerin hoitoon ei psykoterapiasta ole yleensä juuri apua (Brummer 2005), mutta psykoterapiaa voidaan käyttää komorbidien (littännäisoireiden) hoitoon.

http://fi.wikipedia.org/wiki/Psykoterapia

Käytännössä kaikki hyötyvät psykoterapiasta.

(jos vain premissit ovat kunnossa)

Vanhalla tukarilla oli minusta asiantuntevaa keskustelua siitä, miksi muunlaisten kuin jonkun kognitiivisen terapian tapaisten ("käsikirjaan pohjautuvien", suunnilleen samanlaisena toistettavissa olevien) terapioiden kuvaaminen ja tieteellisesti pätevän näytön osoittaminen niiden toimivuudesta on ollut vaikeaa. Tuo vaikeus ei tarkoita minusta sitä, että nuo terapiat olisivat tehottomia.

Kai hoitohenkilökunta ainakin yrittää somaattisella puolella informoida ja motivoida hoitoon semmoisia potilaita, joilla tuossa suhteessa on puutteita? Se katsotaan kuitenkin kannattavammaksi vaihtoehdoksi kuin heti vain todeta, ettei potilas ole motivoitunut hoitoon, ja myöntää sen vuoksi sitten työkyvyttömyyseläke loppuiäksi.

Minä en käsitä, että jopa itsekin mt-ongelmista kärsivät eivät nää mitään vikaa siinä, että vaikka kuinka iäkäs, eläkkeellä oleva, työkyvytön ja vakavan sydänkohtauksen saanut potilas tulee hoitaa, mutta psykiatrisen puolen nuorikin potilas voidaan jättää vaille yhtä olennaista hoitomuotoa, psykoterapiaa, resurssipulaan ja työkyvyttömyyteen vedoten. Kyllä joku syövän sädehoito tai aivokirurgiakin varmaan erikoislaitteeneen, leikkaus- ja sädehoitosaleineen, koulutettuine henkilökuntineen, vuodeosastohoitoineen jne. aika lailla maksavat, mutta kukaan ei semmoisten hoitojen kohdalla nurise kustannuksista ja vaadi varmoja takuita pysyvästä paranemisesta hoidon saamisen ehtoina.

Vanhuksetkin ovat ilman psykoterapiaa. Kuinka monta hoidettavaa Kustaankartanossa on intensiivisessä analyttisessä psykoterapiassa?

Kyllä somaattisellakin puolella tietysti priorisoidaan, muttei se ole niin ilmiselvää, raakaa ja räikeää kuin mt-puolella. Sanotaan syyksi vaikka sitten se, ettei elimistö kestä leikkauksen rasitusta, tai että verisuonet ovat liian heikot nesteytykseen.

Jos olisin varakas vanhus ja parantumattomasti sairas, kustantaisin itselleni saattokotiin psykoterapeutin auttamaan kuolemisen, luopumisen ja oman elämän tilinteon käsittelemisessä. Toinen juttu tietysti on, osaisiko terapeuttikaan kovin paljon auttaa noissa, kun hänellä ei olisi omakohtaista kokemusta tuollaisesta.

minätäällä kirjoitti:Jos olisin varakas vanhus ja parantumattomasti sairas, kustantaisin itselleni saattokotiin psykoterapeutin auttamaan kuolemisen, luopumisen ja oman elämän tilinteon käsittelemisessä.

Loistava idea! Eiköhän aleta säästämään. Toisaalta luopumistahan se on koko elämä, joten kai noita teemoja voi käsitellä vähän niinkuin etukäteenkin.

Crocodile Gena kirjoitti:Aloin miettiä, että harvoinpa näkee odotustiloissa epäsiistejä, itsestään huolehtimaan kykenemättömiä mielenterveyspotilaita. Itse asiassa en ole näiden vuosien aikana nähnyt koskaan. Johtuuko sitten kassavirrasta vai mistä?

Kyllä heitä näke odotustiloissa esim. kuntoutuspoliklinikan järjestämään psykoterapiaan menossa.

Kelan rahoittama psykoterapia on eri asia; sinne ohjautuvat ne, jotka ovat riittävän hyväkuntoisia kuntoutettaviksi työelämään. Kuntoutus- tai muun poliklinikan psykoterapiapalvelujen käyttäjät/tarvitsijat eivät välttämättä ole niin hyväkuntoisia.
Luulen, että mainitsemiasi huonokuntoisempia, mutta johonkin psykoterapiaan kykeneviä, potilaita löytyy poliklinikoiden odotushuoneista.