Terapiakulttuurista
Lähetetty: 06.09.2021 19:57Sosiologia "Elämme terapiakulttuurin kulta-aikaa eikä se ole pelkästään hyvä asia – valtasuhteisiin perehtynyt tutkija Hanna Ylöstalo kertoo miksi
Sosiologian tutkija Hanna Ylöstalo oli yhteiskuntakriittinen jo koululaisena. Hän kyseenalaisti sääntöjä.
Aikuisena Ylöstalo alkoi tutkia erityisesti sukupuoleen liittyviä valtarakenteita.
Tuoreessa tietokirjassa luupin alla on terapeuttinen valta: mitä ongelmia liittyy siihen, jos kaikkia ongelmia ratkotaan terapialla?
PÄIVI OJANPERÄ Turun Sanomat
1990-luvulla Hanna Ylöstalo oli rovaniemeläinen teini, joka ei purematta niellyt auktoriteettien sääntöjä. Aktivistinuori hän ei ollut eikä toiminut yhdistyksissä.
Jo varhain oli silti idulla se, mistä Ylöstalo on rakentanut akateemista uraa.
– Olin yhteiskuntakriittinen samoin kuin ystäväpiirini. Siihen kuului normien kyseenalaistaminen. Taisin olla meistä ainoa, joka lähti akateemiselle uralle, kertoo Turun yliopiston sosiologian lehtorina toimiva Ylöstalo.
Nuori Hanna ei ollut opettajien suosiossa, vaikka saikin hyviä numeroita, sillä hän arvosteli koulun typerinä pitämiään sääntöjä: esimerkiksi moitteet olisi pitänyt hyväksyä ilman vasta-argumentteja.
Kun Ylöstalo sitten alkoi yliopistossa lukea sosiologiaa ja sukupuolentutkimusta, hän sai sanat ajatuksille, joita oli miettinyt lapsesta saakka.
Ylöstalo ottaa esimerkiksi feminismin tutkijan Sara Ahmedin, joka on kutsunut feministejä ilonpilaajiksi. Feministi voi esimerkiksi kritisoida tyttöjen vastuuttamista koulun työrauhasta, vaikka se muiden mielestä olisi tytöille sopivaa.
– Tajusin, että tuo on ollut minussa lapsesta saakka. Että olen juuri tuo tyyppi.
Hanna Ylöstalo on tutkinut paljon sukupuolten tasa-arvoa työelämässä. Viime aikoina Ylöstalo on paneutunut myös siihen, miten psykologista tietoa nykyisin käytetään hallinnossa.
Hän on yksi tuoreen Terapeuttinen valta -kirjan (Vastapaino) kirjoittajista. Kirja käsittelee psykologisen asiantuntijuuden levittäytymistä yhteiskunnan joka kolkkaan. Kyse ei ole niinkään yksittäisen ihmisen terapiakäynneistä, vaan siitä, miten ihmisiä sysitään kehittämään itseään aina vain mallikelpoisemmiksi kansalaisiksi.
– Meidän aikaamme voi sanoa terapeuttisen kulttuurin kulta-ajaksi, Ylöstalo toteaa.
– Arkielämää pyritään selittämään psykologisten selitysmallien avulla. Yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten rikollisuuteen ja työttömyyteen, etsitään ratkaisuja psykologiasta.
Ylöstalo ja muut tutkijat eivät esitä, että terapiaan hakeutumisessa olisi mitään väärää tai turhaa. Päinvastoin. Ongelmallista on Ylöstalon mukaan se, jos terapiaa tarjotaan lääkkeeksi tilanteisiin, joissa ratkaisun avaimet ovat jossakin muualla. Yhteiskunnan rakenteissa, poliittisissa päätöksissä.
– Työttömille on tarjolla kaikenlaisia koulutuksia ja valmennuksia, joilla voi edistää työllistymistä. Ikään kuin työttömyydessä olisi kyse vain ihmisen kyvystä löytää työtä, Ylöstalo toteaa.
Ylöstalo havainnoi erilaisia valtasuhteita jo silloin, kun ei aina tiennyt tekevänsä niin. Esimerkiksi yläkoulussa hän koki asioita, jotka tuntuivat ”epämääräisellä tavalla epämukavilta”.
Nykyään noista tilanteista käytettäisiin nimitystä seksuaalinen häirintä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten niihin ei puututtu.
– Seksuaalinen häirintä oli tosi yleistä. Muistan esimerkiksi sen, kun olimme koulussa seiskaluokalla. Meidän piti välillä kävellä käytävää pitkin ysiluokkalaisten ohi. Käsiä oli pidettävä ristissä rinnoilla, jottei kukaan kouri. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen. Opettaja sanoi vain, että ”ne taitavat olla teihin ihastuneita”.
Ennen ei tosiaankaan ollut paremmin: nyt nuoruuden aikaiset tapahtumat tuntuvat Ylöstalosta kaukaisilta.
Sukupuolentutkimus auttoi Ylöstaloa ymmärtämään valtasuhteita aiempaa paremmin.
Ylöstalo toteaa, että viimeistään #metoo-aikakausi on räjäyttänyt pankin. Asioista puhutaan ja niihin puututaan ihan eri tavalla kuin ennen.
Tieto on valtaa. Mutta miten psykologista tietoa ujutetaan poliittiseen päätöksentekoon?
Hanna Ylöstalo ottaa esimerkiksi suomalaisen perustulokokeilun. Sen avulla yritettiin selvittää, miten sosiaaliturvaa voitaisiin yksinkertaistaa ja toisaalta kannustaa ihmisiä työllistymään.
– Jos hiukan vedän mutkia suoriksi, perustulokokeilun oli tarkoitus olla iso psykologinen koe, jolla yritettiin saada ihmisiä työllistymään. Ei perinteisesti sanktioilla vaan antamalla ihmisille vapautta. Työttömät vapautettiin stressistä. Ajatus oli, että jos voi paremmin, on voimia työllistyä.
– Haastattelimme työpolitiikan tutkimushankkeessa perustulokokeilun suunnittelijoita. He olivat pettyneitä, ettei kokeilua toteutettu niin kuin alun perin piti. Eli niin, että hyvinvointivaikutukset olisivat olleet keskeisessä roolissa.
Juha Sipilän (kesk) hallituksen aikana toteutetun kokeilun tuloksena oli se, että hyvinvointi parani, mutta työllisyys ei.
Lopulta vain työllisyysvaikutukset huomioitiin. Aika- ja rahapulan takia koetta ei voitu jatkaa niin, että muutoksia ihmisten käyttäytymisessä olisi pystytty kunnolla vertailemaan.
Kokeilua oli tarkoitus jatkaa, mutta se tyssäsi Ylöstalon mukaan hallituksen vaihtumiseen. Psykologinen koe loppui kesken.
Ylöstalo huomauttaa, että myös hyvinvoinnin tukemisen tavoite oli kansantaloudellinen.
– Ajatus oli, että hyvinvoiva ihminen työllistyy ja tuottaa paremmin.
Ylöstalo näkee, että yhteiskunta siirtää koko ajan enemmän vastuuta yksilölle. Näin käy, jos vaikkapa julkisen talouden leikkauksia perustellaan sillä, että jokaisen on itse kannettava vastuu itsestään.
Vaikka itsensä kehittäminen on yleistä ja suosittua, se on Ylöstalon mukaan kuitenkin hyvinvoivan keskiluokkaisen ihmisen etuoikeus, johon kaikkien rahkeet eivät riitä.
Terapeuttisen vallan juuret ulottuvat Ylöstalon mukaan 1900-luvun alkuun, jolloin pyrittiin työn tehostamiseen ottamalla huomioon työläisen ”sielulliset ominaisuudet”.
– Self help -oppaiden suosio taas kasvoi räjähdysmäisesti 1990-luvulla, kun yksilökeskeisyys lisääntyi.
Samoihin aikoihin tapahtui Ylöstalon mukaan hyvinvointivaltiossa suunnanmuutos: ihmistä alettiin vastuuttaa entistä enemmän omasta hyvinvoinnistaan ja toimeentulostaan. Pahoinvoinnista tuli ihmisen henkilökohtaista kyvyttömyyttä.
– Paras mahdollinen versio itsestä on kuitenkin projekti, joka on tuomittu epäonnistumaan, Ylöstalo toteaa.
Maksimaalisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden tavoittelu on kuin pakoon juokseva maali, jota ei voi koskaan saavuttaa."
https://www.ts.fi/teemat/5412677/Elamme ... ertoo+miks
Sosiologian tutkija Hanna Ylöstalo oli yhteiskuntakriittinen jo koululaisena. Hän kyseenalaisti sääntöjä.
Aikuisena Ylöstalo alkoi tutkia erityisesti sukupuoleen liittyviä valtarakenteita.
Tuoreessa tietokirjassa luupin alla on terapeuttinen valta: mitä ongelmia liittyy siihen, jos kaikkia ongelmia ratkotaan terapialla?
PÄIVI OJANPERÄ Turun Sanomat
1990-luvulla Hanna Ylöstalo oli rovaniemeläinen teini, joka ei purematta niellyt auktoriteettien sääntöjä. Aktivistinuori hän ei ollut eikä toiminut yhdistyksissä.
Jo varhain oli silti idulla se, mistä Ylöstalo on rakentanut akateemista uraa.
– Olin yhteiskuntakriittinen samoin kuin ystäväpiirini. Siihen kuului normien kyseenalaistaminen. Taisin olla meistä ainoa, joka lähti akateemiselle uralle, kertoo Turun yliopiston sosiologian lehtorina toimiva Ylöstalo.
Nuori Hanna ei ollut opettajien suosiossa, vaikka saikin hyviä numeroita, sillä hän arvosteli koulun typerinä pitämiään sääntöjä: esimerkiksi moitteet olisi pitänyt hyväksyä ilman vasta-argumentteja.
Kun Ylöstalo sitten alkoi yliopistossa lukea sosiologiaa ja sukupuolentutkimusta, hän sai sanat ajatuksille, joita oli miettinyt lapsesta saakka.
Ylöstalo ottaa esimerkiksi feminismin tutkijan Sara Ahmedin, joka on kutsunut feministejä ilonpilaajiksi. Feministi voi esimerkiksi kritisoida tyttöjen vastuuttamista koulun työrauhasta, vaikka se muiden mielestä olisi tytöille sopivaa.
– Tajusin, että tuo on ollut minussa lapsesta saakka. Että olen juuri tuo tyyppi.
Hanna Ylöstalo on tutkinut paljon sukupuolten tasa-arvoa työelämässä. Viime aikoina Ylöstalo on paneutunut myös siihen, miten psykologista tietoa nykyisin käytetään hallinnossa.
Hän on yksi tuoreen Terapeuttinen valta -kirjan (Vastapaino) kirjoittajista. Kirja käsittelee psykologisen asiantuntijuuden levittäytymistä yhteiskunnan joka kolkkaan. Kyse ei ole niinkään yksittäisen ihmisen terapiakäynneistä, vaan siitä, miten ihmisiä sysitään kehittämään itseään aina vain mallikelpoisemmiksi kansalaisiksi.
– Meidän aikaamme voi sanoa terapeuttisen kulttuurin kulta-ajaksi, Ylöstalo toteaa.
– Arkielämää pyritään selittämään psykologisten selitysmallien avulla. Yhteiskunnallisiin ongelmiin, kuten rikollisuuteen ja työttömyyteen, etsitään ratkaisuja psykologiasta.
Ylöstalo ja muut tutkijat eivät esitä, että terapiaan hakeutumisessa olisi mitään väärää tai turhaa. Päinvastoin. Ongelmallista on Ylöstalon mukaan se, jos terapiaa tarjotaan lääkkeeksi tilanteisiin, joissa ratkaisun avaimet ovat jossakin muualla. Yhteiskunnan rakenteissa, poliittisissa päätöksissä.
– Työttömille on tarjolla kaikenlaisia koulutuksia ja valmennuksia, joilla voi edistää työllistymistä. Ikään kuin työttömyydessä olisi kyse vain ihmisen kyvystä löytää työtä, Ylöstalo toteaa.
Ylöstalo havainnoi erilaisia valtasuhteita jo silloin, kun ei aina tiennyt tekevänsä niin. Esimerkiksi yläkoulussa hän koki asioita, jotka tuntuivat ”epämääräisellä tavalla epämukavilta”.
Nykyään noista tilanteista käytettäisiin nimitystä seksuaalinen häirintä. Kolmisenkymmentä vuotta sitten niihin ei puututtu.
– Seksuaalinen häirintä oli tosi yleistä. Muistan esimerkiksi sen, kun olimme koulussa seiskaluokalla. Meidän piti välillä kävellä käytävää pitkin ysiluokkalaisten ohi. Käsiä oli pidettävä ristissä rinnoilla, jottei kukaan kouri. Kukaan ei puuttunut tilanteeseen. Opettaja sanoi vain, että ”ne taitavat olla teihin ihastuneita”.
Ennen ei tosiaankaan ollut paremmin: nyt nuoruuden aikaiset tapahtumat tuntuvat Ylöstalosta kaukaisilta.
Sukupuolentutkimus auttoi Ylöstaloa ymmärtämään valtasuhteita aiempaa paremmin.
Ylöstalo toteaa, että viimeistään #metoo-aikakausi on räjäyttänyt pankin. Asioista puhutaan ja niihin puututaan ihan eri tavalla kuin ennen.
Tieto on valtaa. Mutta miten psykologista tietoa ujutetaan poliittiseen päätöksentekoon?
Hanna Ylöstalo ottaa esimerkiksi suomalaisen perustulokokeilun. Sen avulla yritettiin selvittää, miten sosiaaliturvaa voitaisiin yksinkertaistaa ja toisaalta kannustaa ihmisiä työllistymään.
– Jos hiukan vedän mutkia suoriksi, perustulokokeilun oli tarkoitus olla iso psykologinen koe, jolla yritettiin saada ihmisiä työllistymään. Ei perinteisesti sanktioilla vaan antamalla ihmisille vapautta. Työttömät vapautettiin stressistä. Ajatus oli, että jos voi paremmin, on voimia työllistyä.
– Haastattelimme työpolitiikan tutkimushankkeessa perustulokokeilun suunnittelijoita. He olivat pettyneitä, ettei kokeilua toteutettu niin kuin alun perin piti. Eli niin, että hyvinvointivaikutukset olisivat olleet keskeisessä roolissa.
Juha Sipilän (kesk) hallituksen aikana toteutetun kokeilun tuloksena oli se, että hyvinvointi parani, mutta työllisyys ei.
Lopulta vain työllisyysvaikutukset huomioitiin. Aika- ja rahapulan takia koetta ei voitu jatkaa niin, että muutoksia ihmisten käyttäytymisessä olisi pystytty kunnolla vertailemaan.
Kokeilua oli tarkoitus jatkaa, mutta se tyssäsi Ylöstalon mukaan hallituksen vaihtumiseen. Psykologinen koe loppui kesken.
Ylöstalo huomauttaa, että myös hyvinvoinnin tukemisen tavoite oli kansantaloudellinen.
– Ajatus oli, että hyvinvoiva ihminen työllistyy ja tuottaa paremmin.
Ylöstalo näkee, että yhteiskunta siirtää koko ajan enemmän vastuuta yksilölle. Näin käy, jos vaikkapa julkisen talouden leikkauksia perustellaan sillä, että jokaisen on itse kannettava vastuu itsestään.
Vaikka itsensä kehittäminen on yleistä ja suosittua, se on Ylöstalon mukaan kuitenkin hyvinvoivan keskiluokkaisen ihmisen etuoikeus, johon kaikkien rahkeet eivät riitä.
Terapeuttisen vallan juuret ulottuvat Ylöstalon mukaan 1900-luvun alkuun, jolloin pyrittiin työn tehostamiseen ottamalla huomioon työläisen ”sielulliset ominaisuudet”.
– Self help -oppaiden suosio taas kasvoi räjähdysmäisesti 1990-luvulla, kun yksilökeskeisyys lisääntyi.
Samoihin aikoihin tapahtui Ylöstalon mukaan hyvinvointivaltiossa suunnanmuutos: ihmistä alettiin vastuuttaa entistä enemmän omasta hyvinvoinnistaan ja toimeentulostaan. Pahoinvoinnista tuli ihmisen henkilökohtaista kyvyttömyyttä.
– Paras mahdollinen versio itsestä on kuitenkin projekti, joka on tuomittu epäonnistumaan, Ylöstalo toteaa.
Maksimaalisen hyvinvoinnin ja onnellisuuden tavoittelu on kuin pakoon juokseva maali, jota ei voi koskaan saavuttaa."
https://www.ts.fi/teemat/5412677/Elamme ... ertoo+miks