Psykopatologia.munfoorumi.com

Mä vastasin nyt jotain tuohon kela-ketjuun, mutta en kyllä oikein osaa neuvoa sen enempää. Siis että miten tulee toimia jos haluaa muuta kuin kela-terapiaa. Muistan kyllä lukeneeni monta kertaa sun kirjoituksista siitä, että kannattaa pyytää hoitosuunnitelma, ja jos siinä suositellaan psykoterapiaa, silloin sitten vaatimaan kunnalta/sairaanhoitopiiriltä psykoterapian järjestämistä.

Viesti kopioitu Tukari2:n.

Kelpaakin!

http://tukari2.munfoorumi.com/viewtopic.php?f=6&t=3993

Kirjoituksistasi, Kyllästynyt, on ainakin minulle tullut kuva, että mielestäsi suunnilleen kaikkien yksilöterapiaa HALUAVIEN pitäisi kunnan kustannuksella yksilöterapiaa saada - vähän niin kuin subjektiivisena oikeutena. Olenko väärässä?

Asia on problemaattinen siltä(kin) kannalta, että (liki) kaikille (pitkä) yksilöpsykoterapia on avuksi ja on hyödyllinen.
Toisaalta on selvää, ettei sitä voida järjestää kaikille. Kunnallisen psykoterapian "indikaatioalueita" ei ole missään
määritetty.

Minusta ainakin pitäisi voida todeta 1) tuntuvan vaikea psyykkinen häiriö ja 2) kyky hyötyä verbaalisesta terapiasta.

Hyödyllistä yksilöterapia varmasti on... Juttelin joskus psykiatrini kanssa yksilöterapiasta sairaanhoitona. Hänestä ei ole erityisen järkevää tuhlata ainakaan kunnallisia terapiarahoja muihin kuin kuntoutusvaiheessa oleviin ihmisiin, koska yksilöterapia on kallista hoitoa. Sairaudenhoitovaiheessa keskustelut sairaanhoitajan kanssa (tai yksityisellä puolella esim. hänen kanssaan) yhdistettynä tarvittaessa johonkin ryhmäkuntoutukseen toimii hänen mukaansa parhaiten.

Kuntoutukseen psykiatrini suosittelee yksilöterapiaa. Minulle esim. suositteli vielä kymmenenkin terapiavuoden jälkeen. Tilanteen mukaan hän sitten ohjaa potilaansa joko sairaanhoitopiirin maksamaan, omakustanteiseen tai Kelan tukemaan terapiaan. Toimii kuulemma samalla tavalla sekä yksityisvastaanotollaan että psyk. polilla. Minusta kuulostaa aika järkevältä. Hän on myös itse psykoterapeutti ja tekee käytännön terapiatyötä.

Jotenkin minua tökkii suoraviivainen vaahtoaminen siitä, että psykiatrit lähinnä kusettavat. Ja potilailla on lain mukaan oikeus saada yksilöpsykoterapiaa käypänä hoiton vähän joka tilanteessa.

Kyllästynyt kirjoitti:Juuri tänä aamuna kävin psykiatrilla jonka mielestä olisi paljon parempi lähettää potilaan psykoterapiaan ennen kuin ongelmista on tullut niin suuria, että niiden selvittely kestää vuosikausia.
Ts. ymmärsin hänen olevan sitä mieltä, ettei psykoterapiaa pitäisi pihdata niin, että sitä saa vasta sitten kun ihminen on pahasti syrjäytynyt ja/tai että silloinkin saamisen vuoksi pitää verissäpäin tapella.

Olen psykiatrisi kanssa täysin samaa mieltä. Ongelmiin pitäisi puuttua mahdollisimman aikaisin. Mielellään jo lapsena tai nuorena. Olen itse töissä repinyt pelihousujani lasten hitaan hoitoonpääsyn vuoksi. Ja ylittänyt pari kertaa toimivaltani iskemällä hoitoketjun porsaanreikään, jotta saatiin lapsi kunnolliseen ja kunnalliseen psykiatriseen hoitoon nopeammin.

Kun ihminen on aikuinen ja ongelmat on laajoja ja syvällä, ajattelen että on ihan järkevää käyttää sairaanhoitovaiheessa ensin sairaanhoitajan keskusteluja, erilaisia ryhmiä, yms. Sitten kun ihminen on siinä kunnossa, että hänellä alkaa olla rahkeita kuntoutua, sitten vasta yksilöterapia. Jotenkin ajattelen, että on kuntoutujan oma etu, että hän on mahdollisimman hyvässä kunnossa, kun yksilöterapia alkaa. Silloin hänellä on kykyä ja voimia ottaa terapiasta mahdollisimman paljon irti. Harvoin kai julkisella puolellakaan paljon yli viiden vuoden terapioita maksetaan. Viisi vuotta on lyhyt aika, jos ongelmia on paljon ja ne on syvällä.

Kyllästynyt kirjoitti:Oletko sinä puolestasi sitä mieltä, ettei psykoterapiaa pidä järjestää kunnan kustannuksella "suunnilleen kaikille" sitä haluaville?

Henkilökohtaisesti olen sitä mieltä, että järjesti terapian kunta tai Kela, terapiamaksut voisivat olla tulosidonnaisia. Vähän samalla tavalla kuin päivähoitomaksut. Pienituloiset saisivat terapian ilmaiseksi, muut maksaisivat tulojen mukaan. Eli minusta kuntien ja Kelan terapiassa kävijöiden eriarvoisuus joutaisi pois. Minusta yksilöterapiaa pitäisi järjestää niille, jotka lääkäreiden kukaan siitä parhaiten hyötyvät.

valkosiipi kirjoitti:Kun ihminen on aikuinen ja ongelmat on laajoja ja syvällä, ajattelen että on ihan järkevää käyttää sairaanhoitovaiheessa ensin sairaanhoitajan keskusteluja, erilaisia ryhmiä, yms. Sitten kun ihminen on siinä kunnossa, että hänellä alkaa olla rahkeita kuntoutua, sitten vasta yksilöterapia.

Aikuisena ongelmat usein tulevat esiin jonkin elämän kriisitilanteen yhteydessä, jolloin myös mahdollisesti ensimmäinen psykiatrinen hoitokontakti tulee ajankohtaiseksi. Ongelmat voivat olla syviä ja haavat kipeitä, mutta viime kädessä tilanteen eskaloituminen sellaiseksi, että psykiatrinen hoitokontakti on tarpeen, voi olla pienestä kiinni eivätkä kaikki sairastu pikäaikaissairauteen. Eskaloituneessa mielenterveyden kriisissä en luota psykiatrisen sairaanhoitajan kykyihin hoitaa vaan luottaisin lääkärin, psykologin ja psykiatrian erikoislääkärin yhteistyöhön tehdessään hoitosuunnitelmaa ja kykyihin toimia riittävän nopeasti oikealla tavalla. Erityisesti en toivoisi ketään akuutissa tilanteessa olevaa johdatettavan mihinkään ryhmiin. Oheinen mielipiteeni perustuu psykiatrin, jonka vastaanotolla aikanaan kävin, toteamaan lausahdukseen minua koskevasta hoitomenetelmästä, että "nyt on toimittava nopeasti että ei menetettäisi aikaa." Uskon olleeni onnekas juuri sen vuoksi, että en omassa hoidossani joutunut tekemisiin psykiatristen sairaanhoitajien enkä varsinkaan ryhmien kanssa. Niistä on kokemusta muuta kautta.

(Mielestäni) psykiatrisissa yksiköissä potilaiden ensikontaktin tulisi olla pätevimpiin, kuten päivystyslääketieteessä
ja traumatologiassa. Pätevin, joka myös tuntee yksikön tilanteen ja tietää muut resurssit, jakaisi sitten potilaita
muille ja eri tahoille yms.

Noin olisi varmasti järkevää PP.

Ehkä olen väärässä noista sairaanhoitajan kanssa keskusteluista ja ryhmämuotoisesta hoidosta... Jokaisella on omat kokemuksensa ja ne vaikuttavat mielipiteisiin... Itse olisin reilu parikymmentä vuotta sitten, kun pahassa kriisissä ja rajatilaisena hoitoon ensimmäisen kerran hakeuduin, kaivannut ensin sairaanhoitajan tukikeskusteluja ja jotain taide- tai muuta toiminnallista ryhmää. Sitten vasta myöhemmin varsinainen terapia olisi ollut paikallaan.

Minulla hoito alkoi heti tiiviillä terapialla. Koska sanat puuttuivat, terapia meni pari ensimmäistä vuotta melkoiseksi pelleilyksi. Ehkä ajatukseni juontaa noihin kokemuksiin. Sitten vielä nykyinen psykiatrini puhui terapiasta kuten minä ajattelin... En tiedä sitten, puhuiko hän siksi, että myötäili ajatuksiani, vai mitä... Pitkä ja kivinen terapiani kuitenkin on ollut. Jos ihminen pystyy puhumaan, silloin varmasti mahdollisimman nopea terapiaan pääsy on hyödyllistä.

Kyllästynyt kirjoitti:Ja koska suurituloiset maksavat veroja, pitäisi heilläkin olla tasaveroinen mahdollisuus hyötyä verovaroilla tuotetuista palveluista.
Sinun logiikallasi suurituloiset (palkkatuloa) kyllä maksaisivat edelleen paljon veroja - mutta eivät saisi mitään niiden vastineeksi!

En tiedä, mikä on kohtuullista ja mikä ei. Onhan sairaaloiden poliklinikoillakin maksut ja terveyskeskuksessa ja hammashoidossa... Tosin maksut ei ole tulosidonnaisia. Miksi ei psykiatriassakin voisi olla maksuja niille, jotka maksamaan pystyvät. Yksilöterapia on kuitenkin aikamoista erikoissairaanhoitoa.

Yksilöterapia on kuitenkin aikamoista erikoissairaanhoitoa.

Nimen omaan kalliimpaa kuin mikään muu (ainakin lyhyellä tähtäyksellä). Onhan päivähoidossakin porrastus.

Kyllästynyt kirjoitti:Mutta noinhan asian laita ei ole vaan ihmisiä pallotellaan vuosikausia kaikenmaailman tyhjänpäiväisissa "keskusteluavuissa" tai depressiokouluissa.
Jos ihminen ei pysty puhumaaan, asia tuskin muuttuu paremmaksi siitä jos hänet passitetaan lässyttämään sairaanhoitajalle jolla ei ole sen enempää koulutusta kuin kykyäkään akuutissa hädässä olevan auttamiseksi.

Jos julkiselle puolelle saataisiin PP:n peräänkuuluttamia päteviä ja resurssit tuntevia ihmisiä hoitamaan ensikontaktit ja jakamaan ihmiset eri tahoille, ihmisten pallottelu ja täysin vääränlainen hoito varmasti vähenisivät.

Kaikki ei varmasti hyödy sairaanhoitajan antamasta keskusteluavusta. Aika kärjistettyä kuitenkin leimata keskusteluapu täysin kelvottomaksi. Jos sairaanhoitajan kanssa kemiat toimivat, kyllä keskusteluapu kannattelee monia. Jopa vuosikausia.

Kemiat kohtaava silloin, jos hoitaja kehuu potilasta.

Valtaosa on niin lieviä tapauksia, että he todella hyötyvät. Ja toimipiste kirjaa menestystä!

Psykopatologia kirjoitti:Kemiat kohtaava silloin, jos hoitaja kehuu potilasta.

Niin varmasti on.

Käytännössä akuutissa kriisissä olevan henkilön kohtaaminen on jopa ammatilaiselle raskasta. (Taannoin oli artikkeli (lehdistötiedote) Hesarissa työterveyshuollon hoitohenkilökunnan kykyjen rajoista kohdata akuutissa mielenterveydellisessä kriisissä ja hädässä olevia potilaita.) Tuntemani henkilö, jonka hoitosuunnitelmaan kuuluu käynti psykiatrisen sairaanhoitajan luona säännöllisesti, on kertonut sairaanhoitajan olevan aika ajoin masentuneen oloinen ja väsynyt sekä monia käyntejä on hoitajan sairauden vuoksi jouduttu perumaan. Miten mahtaa julkisen puolen psykiatristen sairaanhoitajien kapasiteetti ja ammattitaito riittää tilanteissa, jotka ovat heidän koulutukseensa nähden vaativia ja ehkä ylimitoitettuja?

Tarkoitin, että päänsilitysmenetelmä ei taida toimia, jos hoitaja ei jaksa empaattisella äänellä lässyttää, jos itse on väsähtänyt. Mikä ei liene aivan epätodennäköinen tilanne kuntasektorilla hoitoalan työntekijöillä.

Psykopatologia kirjoitti:Kemiat kohtaava silloin, jos hoitaja kehuu potilasta.

Näin on - ainakin terapiauran alussa. Ainakin itselläni terapia toimi alkuvaiheessa sitä paremmin mitä enemmän sain silitystä myötäkarvaan, rapsuttelua ja pehmeitä puheita. Pehmoisetkin puheet kelpasivat, jos ne sanottiin empaattisesti. :)

Myöhemmin sitten, kun olin kypsä oikeaan terapiaan, myötäkarvaan silitys muuttui ajoittaisiksi tukkapöllyiksi ja potkuja persuuksillekin tuli ajoittain kiitettävästi.

Mutta... nyt lähden harrastamaan pitkän kaavan mukaisesti teatteriterapiaa...

Taitaa meidän Kyllästynyt olla turha keskustella näistä terapiaan liittyvistä asioista...

Heh. :) Ei tarvi kehua. Olen sentään päässyt jo sen verran pitkälle, että pystyn aina välillä sympatiseeraamaan ihan ilman kehujakin.

Ongelma taitaa enemmänkin olla tuo "oikea ja paikkaansapitävä tieto". Se kun taitaa olla vähän subjektiivista tuo "oikea tieto"...

Mutta... Nyt on pakko mennä...

Kun rajatilaisten identiteetti on kristallisoitumaton ja minän rajat hatarat, heihin uppoaa niin "hyvä" kuin "pahakin"
kuin myös onnistunut nojaaminen.

anakliittinen depressio,
itävaltalais-yhdysvaltalaisen (1938-) psykiatrin ja psykoanalyytikon René Árpád Spitz’in (1887 - 1974) vuonna 1945
esittämä Anlehnungs- eli ”nojautumis”-masennus, joka voi syntyä kun lapsi normaalin suhteen jälkeen erotetaan
äkillisesti äidistään kolmen kuukauden ajaksi alkaen 6:nnen ja 8:nnen elinkuukauden välillä.
Kliinisen psykologian ensyklopedia, s. 45
___________

Rakkauselämän kohteenvalinnan tavoista Freud esittää (s. 44–) lähinnä äidin (tai hoivaajan) mallin mukaisen tukeutuvan (anakliittisen) tyypin ja oman persoonan mallin mukaisen narsistisen tyypin. Tukeutuva malli on tyypillisempää miehille ja narsistinen malli naisille. Yhteenvetona hän esittää (s. 47), että

ihminen rakastaa 1) Narsistisen tyypin mukaan a) sitä mitä hän itse on (itseään); b) sitä mitä hän itse oli; c) sitä mitä
hän itse haluaisi olla; d) ihmistä, joka kerran oli osa häntä itseään. 2) Tukeutuvan tyypin mukaan a) ravitsevaa naista:
b) suojelevaa miestä ja niiden paikan kulloinkin ottavaa sijaista.
Narsismi ja psykopatia, s. 3

Psykopatologia kirjoitti:anakliittinen depressio,
itävaltalais-yhdysvaltalaisen (1938-) psykiatrin ja psykoanalyytikon René Árpád Spitz’in (1887 - 1974) vuonna 1945
esittämä Anlehnungs- eli ”nojautumis”-masennus, joka voi syntyä kun lapsi normaalin suhteen jälkeen erotetaan
äkillisesti äidistään kolmen kuukauden ajaksi alkaen 6:nnen ja 8:nnen elinkuukauden välillä.
Kliinisen psykologian ensyklopedia, s. 45
___________

Kiitos, jälleen kerran mielenkiintoisia tietohelmiä tipahtelee Psykopatologian näppäimiltä. Muistelen, että anakliittinen depressio otetaan huomioon esimerkiksi kansainvälisiä adoptioita suunniteltaessa ja lapseksiottamisasioissa. Lasta ei eroteta hoivaajastaan tuona kriittisenä ikäkautena eikä adoptiota suositella toteutettavaksi tuolloin. Oli kiva kuulla, mihin teoriaan ja kenen tutkimaan asiaan kyseinen käytäntö perustuu.

Psykopatologia kirjoitti:Rakkauselämän kohteenvalinnan tavoista Freud esittää (s. 44–) lähinnä äidin (tai hoivaajan) mallin mukaisen tukeutuvan (anakliittisen) tyypin ja oman persoonan mallin mukaisen narsistisen tyypin. Tukeutuva malli on tyypillisempää miehille ja narsistinen malli naisille. Yhteenvetona hän esittää (s. 47), että

ihminen rakastaa 1) Narsistisen tyypin mukaan a) sitä mitä hän itse on (itseään); b) sitä mitä hän itse oli; c) sitä mitä
hän itse haluaisi olla; d) ihmistä, joka kerran oli osa häntä itseään. 2) Tukeutuvan tyypin mukaan a) ravitsevaa naista:
b) suojelevaa miestä ja niiden paikan kulloinkin ottavaa sijaista.
Narsismi ja psykopatia, s. 3

Ihania nämä teoriapohjan käytännön sovellukset, joissa pääsen leikkimielellä toteuttamaan omia kyökkipsykologin taitojani elämän valintaani analysoidessani.