Psykopatologia.munfoorumi.com

Minä arvelen kokeneeni tuollaista pari kertaa psykoterapiani aikana. Se on huikea tunne. Samalla se vastuun ja riskien oton tunne kutittaa vatsan pohjassa, jännittää.

Terapiassa tuontapaista varmasti tapahtuu. Ääriesimerkki päinvastaisesta oli minusta osastohoito.

Kyllä usein. Sekä käsiteltiin sitä, miten lyttääntyminen käännetään voimaantumiseksi.

Onkos tuo sama kuin sisuuntuminen?

Se mystinen perinteinen suomalainen sisu voisi olla suomalaista voimaantumista? Jokaisella yksilöllä on varmasti oma käsityksensä voimaantumisesta. Miellän voimaantumisen enemmän itsestään/ennalta odottamattomasti tapahtuvaksi joko vuorovaikukselliseksi kokemukseksi tai esim. taidekokemukseksi. Sisu viittaa enemmän myös aggressioon, tosin voiman käyttöön hyvässä mielessä (esim. urheilusuoritus). Joskin siinä on "vaikeuksien kautta selviytymiseen ja voittoon"-elementti mukana.

En katso "voimaantumista" hetkelliseksi hyväksi oloksi (kuten ed. mainitut yksittäiset taidekokemukset; nk. "hurmokset" tai urheilusuoritukset; "hormonit(?)".

Kyseessä on (en tiedä, kunhan höpötän) mahdollisesti pitkä, raskas ja vaikea prosessi; siitä huolimatta, että tätä kehitystä kutsutaan suhteellisen positiivissävytteisesti "voimaantumiseksi".

Kehitys jatkuu koko elämän ajan.

Minun pitää ensin vähintään vaivaantua, että pystyn alkamaan jossain vaiheessa voimaantuakin.

Muistelen nähneeni joskus kirjan, joka käsitteli potilaan voimaantumista. Hoitajan tavoitteena oli edistää sitä, että potilas otti vastuuta oman sairautensa hoidosta.

Olen kokenut usein myös voi-maan-perusteellisen vittuuntumisen!