Satujen alkuperästä
Lähetetty: 01.08.2018 16:16"Tässä ne tulevat: Tuhkimon, Ruususen ja Lumikin oudot edesottamukset ennen Disney-tulkintoja.
VERITYÖ TAHRAA TUHKIMON
Kertomus kaltoin kohdellusta tytärpuolesta, joka kohoaa kuningattareksi, voi hyvinkin olla maailman kuuluisin ihmesatu.
Vanhin tunnettu versio Tuhkimosta on kirjoitettu 800-luvun Kiinassa. Kirjailija Tuan Ch’eng-shih oli kuullut sadun vietnamilaiselta palvelijaltaan. Sadun syntypaikka saattaa kuitenkin olla muualla, kenties Intiassa tai Egyptissä.
Ensimmäinen säilynyt eurooppalaisversio on painettu Napolissa vuonna 1634. Siinä sadun sankaritar tekee murhan.
Kun äitipuoli kumartuu etsimään vaatearkusta riepuja tytärpuolensa pukimiksi, tämä pamauttaa arkun kannen kiinni ja murtaa naisen niskan.
Rikos ei kannata, tyttö saa vaivoikseen uuden häijyn äitipuolen.
Iso osa tarinasta on tuttua myös nykylukijalle. Kuten kengästä kiihottuva kuninkaallinen: ”Jos sokkeli on näin sulokas, miten ihana onkaan itse talo?”
Italialaisversio saa sittemmin uusia sävyjä niin Ranskan akatemiaan kuuluneelta Charles Perraulta, saksalaisilta Grimmin veljeksiltä kuin suullisilta kertojilta pitkin Eurooppaa.
Ranskassa Tuhkimo tai Tuhkapylly (Cucendron) luopuu murhanhimostaan ja jalostuu lähes luonnottoman lempeäksi.
Neito varustetaan kurpitsavaunuilla, hiiret muuttuvat hevosiksi, sisiliskot lakeijoiksi. Kuskiksi loihditaan loukusta napattu muhkeaviiksinen rotta.
Asetelmassa paistaa piikittely aristokratialle: luksuselämän tausta ei välttämättä säkenöi.
Grimmin veljekset puhdistavat sadusta huumorin ja lisäävät reilun annoksen sadismia. Sisarpuolet alentuvat vuolemaan varpaitaan ja kantapäitään, jotta ihana kenkä mahtuisi heidän koipiinsa. Vilppi ei auta, kyyhkyset puhkovat naisparkojen silmät.
Tuhkimon tarina on innoittanut myös Suomen ja Karjalan kansankertojia. Satua kuuli 1900-luvun alussa miehisillä työpaikoilla, telakoilla ja tukkitöissä.
Satakunnan höyrysahojen työmiesten porukoissa kiersi 1900-luvun alussa versio nimeltä Pahaämmä äitipuolena.
Sadun tutut ydinelementit ovat kauniisti kasassa, sisarpuolten luonnetta myöten. ”...mutta ne tyttäret oli semmosia tyhmäntomppeleita molemmat ja niin rivoja, että Herra ota ja varjele.”
Suomalaisten kertojien oikeuskäsitys vaati soveltamaan rangaistusasteikon tiukinta laitaa. Pahaämmä tyttärineen tungetaan puutynnyriin ja poltetaan ”helavalkeena hirsipuumäellä”.
Ruususen varhaisissa versioissa prinsessan löytäjät eivät tyytyneet suukkoon. Prinsessa tuli raskaaksi ja synnyttíkin umpiunessa.
NUKKUVA RUUSUNEN SYNNYTTÄÄ
Kertomus kuninkaantyttärestä, joka ei pysty heräämään unestaan, on elänyt kirjallisina versioina Euroopassa yli 600 vuotta. Suullisen perinteen ikää ei tiedä kukaan.
Jo kaikkein varhaisimmissa, 1300-luvun Ruususissa on nykylukijaa hämmentävä piirre. Prinssi, joka löytää nukkuvan neidon, ei pysty vastustamaan kiusausta vaan saattaa sikiunisen kaunottaren raskaaksi.
Tapahtumat etenevät yllättävän pitkälle unessa. Prinsessa jopa synnyttää tiedottomana.
Kun vauva sitten hamuaa nänniä, imu osuukin äidin sormeen, jossa törröttää taikaunen tuottanut pellavatikku.
Imu irrottaa tikun ja neito herää.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Ei sinne päinkään. Laajalle levinneessä 1600-luvun italialaisversioissa ongelmat ovat vasta alussa.
Nukkuvan neidon vuoteessa ei olekaan pelehtinyt prinssi vaan aviosäädyssä oleva kuningas, varattu mies. Uutta on sekin, että Ruusunen synnyttää kaksoset.
Tarinan pahikseksi marssitetaan raivokkaan mustasukkainen kuningatar. Hän käynnistää hiuksia nostattavan operaation, jossa olisi aineksia K-18-leimaan.
Kuningattarelta käy käsky: kokin tulee valmistaa Ruususen lapsista herkullinen ateria, jonka pahaa aavistamaton kuningas söisi suihinsa. Suunnitelmaan kuuluu Ruususen polttaminen roviolla.
Kokki säälii lapsia ja kiehauttaa illallisen kahdesta vohlasta. Roviolle päätyy kuningatar.
Näkökulma on huolettoman miehinen: uskottoman kuninkaan ylle ei langeteta edes seitinohutta paheksunnan varjoa. Onhan luonnollista, että viriilillä hallitsijalla on myös aviottomia jälkeläisiä.
Ranskan Aurinkokuninkaana tunnetun Ludvig XIV:n kulttuuriministeri Charles Perrault jatkaa omassa Ruusus-versiossaan samalla linjalla.
Hullun kannibaalinaisen rooli on nyt Ruususen anopilla. Tämä haluaa syödä lapsenlapsensa hyvän kastikkeen kera.
Teksti menee näin: ”Minä tahdon, sanoi kuningatar, ja hänen äänensä värisi niin kuin ainakin jättiläisnaisen, joka haluaa tuoretta lihaa.”
Hovimestari syöttää kuningattarelle lasten sijasta eläimiä, mutta päätyy ongelmiin, kun tämä vaatii myös Ruususen lautaselleen. Mistä löytyy lihaa, jonka sitkeys vastaisi päälle parikymppistä naista?
Suomessa Ruusunen tunnettiin pitkään Zachris Topeliuksen satunäytelmänä. Prinsessan osana on olla hyväsydäminen ja uhrautuvainen.
Jalomielisyydelle olikin yhteiskunnassa kysyntää. Näytelmä valmistui 1870, heti kohta kun 140 000 suomalaista oli riutunut nälkävuosina hengiltä.
KELPO LUMIKKI ON MELKEIN MYKKÄ
Kertomusta kauniin ja kavalan äitipuolen vainoamasta prinsessasta pidettiin pitkään vanhana saksalaisena kansansatuna, jonka Grimmin veljekset kirjasivat muistiin.
Todellisuus on toinen. Lumikki-tarinan harsi kirjavista aineksista kokoon 1700-luvulla Saksan Weimarissa elellyt lukio-opettaja Johann Carl August Musäus, jota Grimmit sittemmin kopioivat.
Musäusin satu alkaa pitkällä kuvauksella äitipuolen arveluttavista elämänvaiheista. Lopulta päästään päivään, jolloin taikapeili jyrähtää tuomionsa: naisen hehku on himmennyt ja maan ykköskaunotar onkin nyt viisitoistavuotias tytärpuoli.
Katkera nainen päättää raivata teinin tieltään. Myrkkyomenan tunnemme, mutta sadun varhaisissa versioissa vilisee murhayrityksiä ja murhavälineitä myrkkykammasta ylikireään korsettiin.
Kun Lumikki viimein vajoaa ikuiseksi uskottuun uneen lasiarkkuunsa kääpiöiden hallinnoiman kappelin hämärässä kryptassa, avuksi rientää kreivi Gottfried.
Kelpo nuorukainen kiertelee kirkkoja hyvästä syystä: hän rukoilee armoa kiirastulessa kärvistelevälle isälleen.
Ja mikä onni – kreivillä on mukanaan paavin siunaama pyhäinjäännös, palanen profeetta Elian sauvasta. Sen voimalla neito virkoaa.
Myös tässä sadussa on pahaa naista rangaistava. Keinoksi keksitään epäergonomiset jalkineet, hehkuvan kuumat rautakengät.
Vaihtoehtoisessa versiossa äitipuolen on maattava vankina lasiarkussa. Tuomio on verrattain pitkä, 9 801 vuotta.
Sadun naiskuva on ikiaikainen. Hyvä nainen selviää miehisen avun varassa, paha nainen ajaa aktiivisesti omaa etuaan ja on samalla turhamainen, kateellinen ja julma.
Hyvä tyttö on kaino ja kuuliainen eikä lavertele turhia. Laajalle levinneessä Lumikki-versiossa sankaritar lausuu kääpiöille vain kaksi ujoa sanaa, ensin nimensä ja sitten sanan ”kernaasti”.
Jälkimmäisen vastauksena työtarjoukseen."
http://www.ts.fi/lukemisto/4030665/Piis ... _campaign=
VERITYÖ TAHRAA TUHKIMON
Kertomus kaltoin kohdellusta tytärpuolesta, joka kohoaa kuningattareksi, voi hyvinkin olla maailman kuuluisin ihmesatu.
Vanhin tunnettu versio Tuhkimosta on kirjoitettu 800-luvun Kiinassa. Kirjailija Tuan Ch’eng-shih oli kuullut sadun vietnamilaiselta palvelijaltaan. Sadun syntypaikka saattaa kuitenkin olla muualla, kenties Intiassa tai Egyptissä.
Ensimmäinen säilynyt eurooppalaisversio on painettu Napolissa vuonna 1634. Siinä sadun sankaritar tekee murhan.
Kun äitipuoli kumartuu etsimään vaatearkusta riepuja tytärpuolensa pukimiksi, tämä pamauttaa arkun kannen kiinni ja murtaa naisen niskan.
Rikos ei kannata, tyttö saa vaivoikseen uuden häijyn äitipuolen.
Iso osa tarinasta on tuttua myös nykylukijalle. Kuten kengästä kiihottuva kuninkaallinen: ”Jos sokkeli on näin sulokas, miten ihana onkaan itse talo?”
Italialaisversio saa sittemmin uusia sävyjä niin Ranskan akatemiaan kuuluneelta Charles Perraulta, saksalaisilta Grimmin veljeksiltä kuin suullisilta kertojilta pitkin Eurooppaa.
Ranskassa Tuhkimo tai Tuhkapylly (Cucendron) luopuu murhanhimostaan ja jalostuu lähes luonnottoman lempeäksi.
Neito varustetaan kurpitsavaunuilla, hiiret muuttuvat hevosiksi, sisiliskot lakeijoiksi. Kuskiksi loihditaan loukusta napattu muhkeaviiksinen rotta.
Asetelmassa paistaa piikittely aristokratialle: luksuselämän tausta ei välttämättä säkenöi.
Grimmin veljekset puhdistavat sadusta huumorin ja lisäävät reilun annoksen sadismia. Sisarpuolet alentuvat vuolemaan varpaitaan ja kantapäitään, jotta ihana kenkä mahtuisi heidän koipiinsa. Vilppi ei auta, kyyhkyset puhkovat naisparkojen silmät.
Tuhkimon tarina on innoittanut myös Suomen ja Karjalan kansankertojia. Satua kuuli 1900-luvun alussa miehisillä työpaikoilla, telakoilla ja tukkitöissä.
Satakunnan höyrysahojen työmiesten porukoissa kiersi 1900-luvun alussa versio nimeltä Pahaämmä äitipuolena.
Sadun tutut ydinelementit ovat kauniisti kasassa, sisarpuolten luonnetta myöten. ”...mutta ne tyttäret oli semmosia tyhmäntomppeleita molemmat ja niin rivoja, että Herra ota ja varjele.”
Suomalaisten kertojien oikeuskäsitys vaati soveltamaan rangaistusasteikon tiukinta laitaa. Pahaämmä tyttärineen tungetaan puutynnyriin ja poltetaan ”helavalkeena hirsipuumäellä”.
Ruususen varhaisissa versioissa prinsessan löytäjät eivät tyytyneet suukkoon. Prinsessa tuli raskaaksi ja synnyttíkin umpiunessa.
NUKKUVA RUUSUNEN SYNNYTTÄÄ
Kertomus kuninkaantyttärestä, joka ei pysty heräämään unestaan, on elänyt kirjallisina versioina Euroopassa yli 600 vuotta. Suullisen perinteen ikää ei tiedä kukaan.
Jo kaikkein varhaisimmissa, 1300-luvun Ruususissa on nykylukijaa hämmentävä piirre. Prinssi, joka löytää nukkuvan neidon, ei pysty vastustamaan kiusausta vaan saattaa sikiunisen kaunottaren raskaaksi.
Tapahtumat etenevät yllättävän pitkälle unessa. Prinsessa jopa synnyttää tiedottomana.
Kun vauva sitten hamuaa nänniä, imu osuukin äidin sormeen, jossa törröttää taikaunen tuottanut pellavatikku.
Imu irrottaa tikun ja neito herää.
Loppu hyvin, kaikki hyvin?
Ei sinne päinkään. Laajalle levinneessä 1600-luvun italialaisversioissa ongelmat ovat vasta alussa.
Nukkuvan neidon vuoteessa ei olekaan pelehtinyt prinssi vaan aviosäädyssä oleva kuningas, varattu mies. Uutta on sekin, että Ruusunen synnyttää kaksoset.
Tarinan pahikseksi marssitetaan raivokkaan mustasukkainen kuningatar. Hän käynnistää hiuksia nostattavan operaation, jossa olisi aineksia K-18-leimaan.
Kuningattarelta käy käsky: kokin tulee valmistaa Ruususen lapsista herkullinen ateria, jonka pahaa aavistamaton kuningas söisi suihinsa. Suunnitelmaan kuuluu Ruususen polttaminen roviolla.
Kokki säälii lapsia ja kiehauttaa illallisen kahdesta vohlasta. Roviolle päätyy kuningatar.
Näkökulma on huolettoman miehinen: uskottoman kuninkaan ylle ei langeteta edes seitinohutta paheksunnan varjoa. Onhan luonnollista, että viriilillä hallitsijalla on myös aviottomia jälkeläisiä.
Ranskan Aurinkokuninkaana tunnetun Ludvig XIV:n kulttuuriministeri Charles Perrault jatkaa omassa Ruusus-versiossaan samalla linjalla.
Hullun kannibaalinaisen rooli on nyt Ruususen anopilla. Tämä haluaa syödä lapsenlapsensa hyvän kastikkeen kera.
Teksti menee näin: ”Minä tahdon, sanoi kuningatar, ja hänen äänensä värisi niin kuin ainakin jättiläisnaisen, joka haluaa tuoretta lihaa.”
Hovimestari syöttää kuningattarelle lasten sijasta eläimiä, mutta päätyy ongelmiin, kun tämä vaatii myös Ruususen lautaselleen. Mistä löytyy lihaa, jonka sitkeys vastaisi päälle parikymppistä naista?
Suomessa Ruusunen tunnettiin pitkään Zachris Topeliuksen satunäytelmänä. Prinsessan osana on olla hyväsydäminen ja uhrautuvainen.
Jalomielisyydelle olikin yhteiskunnassa kysyntää. Näytelmä valmistui 1870, heti kohta kun 140 000 suomalaista oli riutunut nälkävuosina hengiltä.
KELPO LUMIKKI ON MELKEIN MYKKÄ
Kertomusta kauniin ja kavalan äitipuolen vainoamasta prinsessasta pidettiin pitkään vanhana saksalaisena kansansatuna, jonka Grimmin veljekset kirjasivat muistiin.
Todellisuus on toinen. Lumikki-tarinan harsi kirjavista aineksista kokoon 1700-luvulla Saksan Weimarissa elellyt lukio-opettaja Johann Carl August Musäus, jota Grimmit sittemmin kopioivat.
Musäusin satu alkaa pitkällä kuvauksella äitipuolen arveluttavista elämänvaiheista. Lopulta päästään päivään, jolloin taikapeili jyrähtää tuomionsa: naisen hehku on himmennyt ja maan ykköskaunotar onkin nyt viisitoistavuotias tytärpuoli.
Katkera nainen päättää raivata teinin tieltään. Myrkkyomenan tunnemme, mutta sadun varhaisissa versioissa vilisee murhayrityksiä ja murhavälineitä myrkkykammasta ylikireään korsettiin.
Kun Lumikki viimein vajoaa ikuiseksi uskottuun uneen lasiarkkuunsa kääpiöiden hallinnoiman kappelin hämärässä kryptassa, avuksi rientää kreivi Gottfried.
Kelpo nuorukainen kiertelee kirkkoja hyvästä syystä: hän rukoilee armoa kiirastulessa kärvistelevälle isälleen.
Ja mikä onni – kreivillä on mukanaan paavin siunaama pyhäinjäännös, palanen profeetta Elian sauvasta. Sen voimalla neito virkoaa.
Myös tässä sadussa on pahaa naista rangaistava. Keinoksi keksitään epäergonomiset jalkineet, hehkuvan kuumat rautakengät.
Vaihtoehtoisessa versiossa äitipuolen on maattava vankina lasiarkussa. Tuomio on verrattain pitkä, 9 801 vuotta.
Sadun naiskuva on ikiaikainen. Hyvä nainen selviää miehisen avun varassa, paha nainen ajaa aktiivisesti omaa etuaan ja on samalla turhamainen, kateellinen ja julma.
Hyvä tyttö on kaino ja kuuliainen eikä lavertele turhia. Laajalle levinneessä Lumikki-versiossa sankaritar lausuu kääpiöille vain kaksi ujoa sanaa, ensin nimensä ja sitten sanan ”kernaasti”.
Jälkimmäisen vastauksena työtarjoukseen."
http://www.ts.fi/lukemisto/4030665/Piis ... _campaign=