Psykopatologia.munfoorumi.com

Totuus Ikitie-elokuvan takana on tarua karmeampi – kävimme tuhansien suomalaisten teloituspaikoilla Venäjällä Tuhannet suomalaiset lähtivät 1930-luvulla Neuvostoliittoon rakentamaan ihanneyhteiskuntaa. Stalinin terrori tuhosi suurimman osan heistä, heidät joko ammuttiin tai karkotettiin Siperiaan. AJ Annilan ohjaama elokuva Ikitie kertoo heidän tarinansa.
- Ikitie (elokuva) 1.9.2017 6:45 https://yle.fi/uutiset/3-9797397
(- -)

Eräs sukulainen perheineen hävisi Neuvostoliittoon jälkiä jättämättä.

En ole muuten ikinä käynyt Venäjällä ja tuskin menenkään. Minut pelotteli aikanaan kuultu "tukka pois ja linnaan."

Onneksi nykyään on internet, kahelit pysyy melko turvassa. Muistatteko vielä ihmiskilpi Teijon? Ei sellaista nykyään enää oikein ole. Noh, oma käsitys.

Mitä Teijolle mahtaa kuulua nykyään?

Täytyy todeta, että Teijo oli oikeassa. Paljolta oltaisiin säästytty, jos Saddamin olisi annettu pysyä vallassa.

Unohtamatta inkerinsuomalaisia, joita Trotski aikoinaan hävitti 20-luvun alussa runsain määrin, näiden haluttua liittyä Suomeen.

Täällä lännessä "intellektuellit"(kin) ovat pitäneet Hitleriä jonkinlaisena pahuuden ruumiillistumana, vaikka oikeampi osoite olisi mielestäni Stalin, joka tapatti uskollisiakin.

15. syyskuuta 2017 http://kemppinen.blogspot.fi/
Toisiin ajatuksiin

Kesti kolmatta päivää ennen kuin käsitin katsoneeni ”Ikitie” –elokuvan aivan väärin. Arvosteluista käsitin, että elokuvan tapahtumat ovat vieraita katsojille. Joku on ehkä nähnyt pätkän televisiodokumenttia, mutta niissäkin yleensä vain puhutaan.
Jos joku tietää 30-luvun kyydityksistä, tiedot loppuvat valtakunnanrajalle. Esimerkiksi Haanpään” Noitaympyrän” yhteydessä ei haluta edes kuulla, ettei romaanin Pate Teikan loikkaaminen Neuvostoliittoon ollut hyvä ajatus.

”Ikitie”-elokuva onkin siis oikeastaan dokumentti. Oikea lähtökohta on, etteivät katsojat tiedä mitään Amerikan suomalaisista, oudosta muutosta Itä-Karjalaan, kolhooseista, eivätkä vähemmistöjen vainoista, joiden jäljiltä rajaseutujen väestö vaihtui.

Antti Tuurin romaaneja kuuluu haukkua pitkäveteisiksi. Se tarkoittaa, etteivät ihmiset halua kuulla totuutta eivätkä lukea pahoista asioista. Esimerkiksi ”Kylmien kyytimies” on sekä kirjallisesti että asioiltaan järkyttään tärkeä kirja. Sama koskee ”Ikitietä”, jota yleisö onkin osannut varoa. Romaani on huomattavasti avarampi kuin elokuva. Kuvakertomuksen muoto melkein pakottaa keskittymään yksittäistapaukseen. Katsoja voi selittää mielessään näkemänsä ”Tarinaksi” ja jättää miettimättä yhteyksiä.
Onhan ”Ikitiessä” kysymys maahanmuuttajista…
(- -)