Psykopatologia.munfoorumi.com

Onkohan olemassa mitään sellaista psykoterapiamuotoa, missä murheiden sijaan opetellaan ajattelemaan optimistisesti? Kyseessä olisi postiivisen ajattelun vahvistaminen ja sitä kautta eteneminen kohti parempaa mielenterveyttä.

Ratkaisukeskeinen psykoterapia.

Kts. esim. RATKES http://www.ratkes.fi/

Niinpä on, kiitos Kyllästynyt! Onko täällä ketään, joka on käynyt ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa?

Pinja kirjoitti:Niinpä on, kiitos Kyllästynyt! Onko täällä ketään, joka on käynyt ratkaisukeskeisessä psykoterapiassa?

Työystävä kouluttautui ratkes-terapeutiksi ja minä olin muutamia kertoja koulutuspotilaana koko opiskelijaryhmälle.

Ratkes-terapiasta ei ollut minulle hyötyä (joskaan ei haittaakaan).

Mitä tykkäsit terapiamuotona/tapana työskennellä, vaikka et kokenut niin lyhyestä ajasta hyötyä?

Pinja kirjoitti:Mitä tykkäsit terapiamuotona/tapana työskennellä, vaikka et kokenut niin lyhyestä ajasta hyötyä?

Ei kyse ollut ajasta tai sen pituudesta. Ratkes ei vain minun mielestäni ole juurikaan muuta kuin sekoitus pakkopositiivisuutta ja ongelmien kieltämistä ja/tai lakaisemista maton alle.

Ajattelitko noin jo ennen kuin sait terapiaa, terapian aikana vai terapian päättymisen jälkeen? Tuota kutsutaan vastarinnaksi.

Pinja kirjoitti:Ajattelitko noin jo ennen kuin sait terapiaa, terapian aikana vai terapian päättymisen jälkeen? Tuota kutsutaan vastarinnaksi.

Terapian jälkeen.
Niinpä niin.

Eikö noita positiivisia voi ajatella ja keskustella missä tahansa terapiassa. Mutta psyk. sh:t yleensä eivät anna aikoja, jos kertoo, kuinka hyvin menee (ei-maniassa).

Esim. psykodynaamisessa/psykoanalyyttisessä terapiassa teoriat nojaa ongelmakeskeisyyteen, joten eikö koulutus ole sitten aika turha juttu, jos tehdään muuta -ei ajatella ongelmia eikä murehdita vaan kehitetään positiivista ajattelua. Saatikka juurikaan edes teorioita muusta kuin ongelmista, sehän ois sama kuin maallikko hoitaisi.

Olen lukenut tuosta ratkaisukeskeisestä psykoterapiasta erilaisia kommentteja. Pääosin terapoitavat ovat olleet hoitoon tyytyväisiä. Eriäviäkin mielipiteitä on esitetty.
Saattaa olla joissakin tapauksissa sopivaakin, en ole itse tuota kokeillut. Enkä aihetta paljoa tunne.
Kasvavasta kysynnästä voi havaita, että se on kiinnostusta herättävää.

Pelkkä mielikuva siitä, miten asiat voisivat olla positiivisesti ajateltuna ei mielestäni lisää asiakkaan omaa aktiviteettia vaan huonoimmissa tapauksissa pahentaa jo ennestäänkin huonoa nykytilannetta.
Ketään ei voi kuitenkaan väkisin aktivoida positiivisuuteen jos ei ole selvitetty masennuksen
pohjimmaisia syitä. Masennuksen alhossa asustavalle sieltä poispääsy ei käy vain ajatustapaa muuttamalla. Motivaation pitäisi löytyä muualta.
Toisaalta,saattaisi olla mielenkiintoista käydä itse ko vastaanotolla.

Minusta tuntuu, että psykoterapia elää jokinmoista murroskautta ja positiivisuus on joka paikassa nouseva trendi.
Kaikenlaisia uusia virtauksia kokeillaan. Ne elävät aikansa. Osa niistä kuolee pois ja joistakin saadaan kehitettyä hyviäkin uusia toimintamalleja.
Mikä onkaan parempi tutkimus-ja kokeilumateriaali, kuin terapoitavat itse ja heidän kokemuksensa. Vähättelemättä yhtään ammattitaitoisen terapeutinkaan työtä.

Itse en tuommoiseen yltiöpositiivisuuteen juurikaan perusta. Makuasioita, sanoi kettukin kun pihljanmarjoille irvisti.

Joskus tuli telkkarista jokin ratkaisukeskeiseen terapiaan liittyvä ohjelma, josta taisi jäädä pökäle hampaankoloon.

Jos sanotaan, että pitää olla tasapainoinen elämäntilanne terapiaan hakiessa, niin mitenköhän tasapainoinen sitä pitää ratkesissa olla, kun voimavaralähtöisyys lienee yksi kulmakivistä. Tyhjästä on paha nyhjästä.

Ratkaisukeskeisen psykoterapian paras puoli on se, että mahdolliset tulokset ovat saavutettavissa ja todennettavissa nopeasti. Kaikille se ei ilmeisesti sovi. Olen kuullut muutamienkin perinteisen - Freudilais-seksistisen? - humpuukiterapian läpi käyneiden kertovan: "Vasta 10 vuoden terapian jälkeen tajusin että..."

Pöh ja jumalauta. Kymmenessä vuodessa ihminen, ellei ole aivan ääliö, tajuaa yhtä sun toista ilman terapiaakin

Tajuaminen on eri asia kuin tunteminen. Tunne-elämän hoitaminen on hidasta puuhaa, eikä ratkaisukeskeisyys auta siinä asiassa. Tunne-elämän eheyttämiseen ei ole oikoteitä.

Depressiokoulu pohjautuu ratkaisukeskeiseen ja voimavarasuuntautuneeseen ajattelutapaan. Se ei kuitenkaan ole psykoterapiaa, eivätkä Depressiokoulu-ryhmien vetäjät ole psykoterapeutteja, vaikka ovatkin saaneet koulutuksen Depressiokoulun ohjaamiseen:
https://www.thl.fi/fi/web/lastensuojelu ... essiokoulu

Hyvä pointti Mirri, tuskin tunne-elämään saa apua ratkaisukeskeisestä terapiasta, tuntuu olevan järkiperäistä.
Itse luotan terapioista perinteisiin, psykodynaamiseen ja kognitiiviseen. Niissä todella panostetaan luottamuksen syntyyn ja vuorovaikutukseen, tunteet ovat suuri osa vuorovaikutusta ja tärkeä osa eheytymistä.

Mielestäni on toisarvoista, mitä nimitystä terapiasta käytetään. Pääasiahan lienee se, kuinka se tehoaa. Esimerkiksi vaikka wc-istuntosessio saattaa olla erittäin terapeuttista, saa mieli lepotuokion sekä koko elimistön hyvinvointiin santsataan .

En tällä tarkoita, että terapia olisi tarpeetonta, suurelle osalle siitä on apua matkalla oman päänsä sisään.
Ongelmat kumminkin on käsiteltävä, ennenkuin pystyy pohtimaan tulevalsuuttaan positiivisesti.Tottahan positiivinen mieli vaurioituu vaikeammin, koska luontaiset suojelumekanismit ylläpitävät "normaalisti" mielen tasapainoa ja-terveyttä. Mistä sen positiivisuuden siihen hätään tempaa, kun sitä juuri lähdetään etsimään...?
Sanotaan, että olosuhteiden pitää olla tasapainoiset kun terapia aletaan. Miksi edes hakeutuu terapiaan, jos on jo tasapainossa?

Vuosikausia, jopa vuosikymmeniä kestävä terapiahoito ei mielestäni ole tarkoituksen mukaista. Siinähän muodostuu riippuvuussuhde terapiaan ja sen välttämättömyyteen. Usein oheistuotteena seuraa myös riippuvuus terapeuttiin. Nämä seikat sitovat asiakasta aina uudelleen ja uudelleen tarrautumaan siihen oljenkorteen, mitä terapia/ terapeutti tarjoaa.
Realiteettien sekä mittasuhteiden vääristyminen on vaarana.
Onko oikeanlaisen terapian tarkoitus sitoa ihminen vuosikausiksi? Omasta mielestäni ei.

Olen itsekin saanut tietyssä vaikeassa elämänvaiheessani lyhytkestoista terapiaa, joka antoi valmiuksia jatkossa selviytymiseen. En missään vaiheessa edes yrittänyt jäädä siinen "koukkuun".Kun omat voimavarani olivat riittävästi lisääntyneet , oli valmiuksia selvitä myös ihan omin päin. Itsenäisesti. Oli kuitenkin hyvä ja turvallista tietää, että tarvittaessa voin terapeutiltani saada lisäeväitä. Jo pelkkä tietoisuus siitä, että apu on ulottuvillani , lisäsi mieleni tasapainoa.
On niin monenlaista tapaa opetella ja oppia käsittelemään omaa mieltään.
Kuka mistäkin tykkää ja kokee hyödylliseksil Kaikkihan on lopulta persoonakohtaista.

Mirri kirjoitti:Depressiokoulu pohjautuu ratkaisukeskeiseen ja voimavarasuuntautuneeseen ajattelutapaan. Se ei kuitenkaan ole psykoterapiaa, eivätkä Depressiokoulu-ryhmien vetäjät ole psykoterapeutteja, vaikka ovatkin saaneet koulutuksen Depressiokoulun ohjaamiseen:
https://www.thl.fi/fi/web/lastensuojelu ... essiokoulu

Aikoinaan , kun kävin psykiatrisessa hoidossa vaikean elämäntilanteeni takia, minule annettiin sieltä tämöinen Depressiokoulu- työkirja .
Siinä oli tarkoitus opiskella työkirjan tehtävien avulla, miten ajatukset, toiminnot, ongelmanratkaisutaidot tai sosiaaliset suhteet vaikuttavat mielen hyvinvointiin. Runsaasti tehtäviä, harjoituksia ja kaavioita sisältävä kirja ei saanut minua innostumaan, Elämän siinä vaiheessa en edes jaksanut syventyä kirjan tarjoamiin ratkaisumahdollisuuksiin. Kirjanen on ajan saatossa jäänyt jonnekkin kirjahyllyni kätköihin.

On myös niin, että taitava psykoterapeutti pystyy käyttämään työssään erilaisia psykoterapiasuuntauksia. Hän on koonnut niistä itselleen työkalupakin, josta hän osaa ottaa oikean työkalun hoidettavansa tarpeiden mukaisesti. Ja vaikka käyttämään yhden asiakkaan/potilaan kohdalla monenlaisia työkaluja, jos on tarpeen.

Lisäys. Sateentekijä, ei ihme, jos Depressiokoulun kanssa on käynyt noin kuin kerrot. Ensinnäkään se kirja ei ole tarkoitettu yksin työskentelyyn ja toiseksi koko Depressiokoulu-idea soveltuu vain lievää ja korkeintaan keskivaikeaa masennusta sairastaville; sellaisille, joilla on toimintakykyä ja voimavaroja niin ryhmätyöskentelyyn kuin sitoutumiseenkin. Läheskään kaikki depressio- ja muut psykiatriset potilaat eivät ole 'sopivan' terveitä/sairaita hyötyäkseen Depressiokoulusta.
Ja vielä: käsittääkseni Depressiokoulu ei ole tarkoitettu minkäänlaiseen kriisihoitoon - ei ainakaan kriisin ollessa akuutti.

Sateentekijä kirjoitti:Sanotaan, että olosuhteiden pitää olla tasapainoiset kun terapia aletaan. Miksi edes hakeutuu terapiaan, jos on jo tasapainossa?

Eikö olosuhteet ole vähän eri asia kuin olo, tai mieli?