Psykopatologia.munfoorumi.com

Olen törmännyt käsitykseen, että terapia ei saisi aiheuttaa lisää pahoinvointia esim. ahdistusta. Terapian tarkoitus ei ole kuulemma lisätä ahdistusta ja jos niin on, että ahdistus lisääntyy, pitäisi miettiä taukoa terapiasta tai jopa pahimmillaan lopettamista tai sitten taukoa vaikeiden asioiden käsittelylle.
Mielestäni terapiassa nimenomaan on tarkoitus, että kokee vaikeimmatkin tunteensa, mitkä saattavat hetkellisesti lisätä tuskaa. Juttelin kahden psykiatrin kanssa asiasta ja kummatkin olivat sitä mieltä, että terapian pitäisi ainostaan parantaa oloa. Miten voi olla tuollaiset käsitykset terapiasta. Jos ei kohtaa huonoa oloa, ei voi saada parempaakaan oloa. Ahdistus on varsin yleistä, kun aletaan lähentyä tiedostamattomia asioita, tulee uhka mieleentulosta. Uhka voi syntyä uhkaavista tunteista tai ristiriidoista tai muista ajatuksista. Mikä on teidän käsityksenne terapiasta suhteessa lisääntyvään pahaan oloon? Pitääkö terapian tuottaa vain hyvää oloa ja parempaa oloa?

Luulisin, että pitemmällä tähtäimellä olon pitäisi parantua. Mutta en omaa aiheesta minkäänlaista kokemusta.

Hetkellisistä heilahteluista en osaa sanoa. Ilmeisesti "normaalia".

Kannattaisiko jutella terapeuttisi kanssa?

Pertti kertoi joskus kauan sitten, että terapian puiminen ulkopuolisten kanssa voi pilata koko homman.

Olen puhunut asiani kanssa terapeuttini kanssa. Haluan yleisesti tästä aiheesta puhuttavan, jos jotakin kiinnostaa asiasta puhua, vaikka omin kokemuksin. Haluan tietää minkälaisia käsityksiä ihmisillä on terapioista, käymättömillä tai käyvillä. En ole pilaamassa terapiaani, turha huoli.

Riippuu siitä, mihin terapialla pyritään, esim. tukeva terapia on eri asia kuin alitajunnan ja tunteiden syövereihin paneutuva terapia. Viime mainitussa ahdistuksen tilapäistä lisääntymistä ei voi välttää.

Juuri noin, että tukeva (supportiivinen) terapia on eri asia. Sen on tarkoitus tukea, sitä mitä on, ei tuoda lisää. Psykoositiloissa supportiivinen on hyvin käytetty.