Psykopatologia.munfoorumi.com

Olen joskus kuullut sanottavan, että terapiassa tulisi keskittyä itseen, minäkuvaan ja omien motiivien pohdintaan tms. Kuitenkin itsestä on kai loppujen lopuksi aika vaikea puhua etenkin sitten, kun siihen oikein luvan saa (eli terapiassa). Onko useimmilla näin? Ja hävettääkö ihmisiä usein itsestä puhuminen?

Puhuminen on helppoa, kun luottaa terapeuttiin. Minulle puhuminen on helppoa, katsominen myös.

Tarkoitin itsestä puhumista.

Tarkoitin itsestä puhumista juuri. Asia ei ole uskomisen varassa mulla, koska on kokemusta terapiasta jopa parhaillaan.

Puhut itsestäsi itsestään?

Ei tee vaikeuksia ja pystyn hyvin häpeilemättä kertomaan itsestäni, olen vahva ja rohkea.

Olen erittäin voimakastahtoinen henkilö, että jos haluan jotakin teen kaikkeni sen eteen, vaikka mua kuinka hävettäisi.

En hahmota otsikon ja aloitusviestin välistä yhteyttä. Assosioin itserakkauden negatiiviseksi asiaksi niin helposti. Itsestä puhuminen on usein jotakin muuta, siis ihan päinvastaistakin. Vai mitä Hilppa itserakkaudella ymmärtää tarkoitettavan? Tai muut? Jos olisi laitettu "itsensä rakastaminen" tai "itsestä välittäminen" negatiivista assosiaatiota ei kaiketi olisi tullut.

Juuri tuota tarkoitan, siis itserakkautta. Onhan se jonkinlaista itserakkautta, jos haluaa puhua ja kykenee puhumaan itsestään avoimesti kahden kesken jollekin viikosta, kuukaudesta ja jopa vuodesta toiseen. Ymmärtääkseni juuri se on yleensä vaikeaa terapiassa eli puhua itsestään silloin, kun siihen on oikein lupa.

Mutta ei itserakkaus ole mikään paha tai huono asia. Se vaan ei ole helppo asia loppujen lopuksi. Ja vielä kun pitäisi kyetä vastaanottamaankin jotakin, kun on ensin antanut itsestään jotakin.

Ryysy kirjoitti:En hahmota otsikon ja aloitusviestin välistä yhteyttä. Assosioin itserakkauden negatiiviseksi asiaksi niin helposti. Itsestä puhuminen on usein jotakin muuta, siis ihan päinvastaistakin. Vai mitä Hilppa itserakkaudella ymmärtää tarkoitettavan? Tai muut? Jos olisi laitettu "itsensä rakastaminen" tai "itsestä välittäminen" negatiivista assosiaatiota ei kaiketi olisi tullut.

Minuakin otsikko hämmentää, vaikka ehkä eri tavoin kuin Ryysyä.

Käsittääkseni itsestään puhuva psykoterapiapotilas voi tuntea itseään kohtaan suurta itseinhoa ja -vihaa - ei itsensä rakastamista ja kunnioittamista ollenkaan. Terapiassa hän puhuu itsestään inhoamanaan ja vihaamanaan ihmisenä; pahimmillaan vastenmielisimpänä olentona, jonka hän on koskaan tuntenut.

Hän voi myös kokea vaikeaksi terapiassaan puhumisen, koska ei halua olla itserakas eli puhua itsestään.

Noin on. Silloin toivottavasti psykoterapia on riittävän pitkä ja tiivis niin, että potilas pääsee eroon itsestä puhumisen aiheuttamasta häpeästä ja syyllisyydentunteista.

Ei kai terapiassa puhuta niinkään itsestä, vaan omista kokemuksista.

Vai olenko missannut jotain?

Olet.

Niinku mitä?

Missannut. Älä välitä, sellaista sattuu.

Niinku mitä olen missannut?

Terapia voi opettaa päinvastoin hyväksymään itsensä ja näin rakastamaan itseään.

Kukaanko ei ymmärtänyt, mitä tarkoitin?

On niin vaikeaa puhua itsestään, että on vaikea puhua siitä että terapiassa on vaikeaa puhua itsestään.

Olisi kai hyvä jos olisi sen verran itseriittoinen, ettei koko ajan roikkuisi muissa olemassaolon oikeutusta toivoen.