Psykopatologia.munfoorumi.com

1. Missä?

2. Millä aikataululla?

3. Kolme eri tarinaako?

1. "Oli viimeinkin tullut kevät. Puiden silmut alkoivat turvota" Huuleni ovat olleet siitä lähtien turvoksissa tähyiltyäni, onko puun oksiin tullut jo silmuja. Myrsky tipautti kasvoilleni jykevän oksan -kevätmyrsky ja pusuhuulet. Sisälläni myrskysi, ajattelin kevättä olevan rinnassa.

Oli viimeinkin tullut kevät. Puiden silmut alkoivat turvota. Nekin muistuttivat siitä, kuinka lihava olin, kuinka minunkin kuuluisi puhjeta kukkaan, kuinka minunkin kuuluisi toimia niin kuin kaikkialla ympärillä toimitaan. Kuului turvota saadakseen lapsia - muuten turpoaminen oli huonoa.

Puiden silmut alkoivat turvota niin kuin silmäni. Jotkut väittävät sipulin olevan ainoa ruoka, mikä saa itkemään. Ettekö te näe, kuinka kaikki ruoka on puhuvaa. Eivät vain eläimet ääntele, myös kasvit puhuvat. Ne käskevät pysyä kaukana. Edes kurkut eivät osaa puhua kauniisti, vaikka niiden pitäisi. Nekin huutavat, työnnä minut perseeseesi, sieltä me kuitenkin tiemme ulos löydämme.

Oli viimein tullut kevät, ja valo sai kaiken näkymään kirkkaammin. Oli selvää, että aurinkokin käski piiloutua.
_________

En oikeasti ajattele näin. Tämä oli "TAITEELLINEN" TUOTOS ; )

Lisäys: myös "tietokirjoista" löytyy joskus ihan loistavia 'tunteellisia' tai kaunokirjallisentapaisia kohtia.

Sellaiset teot, joita ei ollut olemassakaan. Yksinkertaiset ihmiset, inhimilliset perverssit, tunnolliset prostituoidut, anteeksiantavat pahantekijät - olivat elämän suola. Neljä lasia, joita kukaan ei korjannut pois. Jotka toisten mielestä kuului tyhjentää ja toisten mielestä jättää niille sijoilleen. Tai sioille.

Vaalenpunainen ruukku vailla sisältöä ja vessapaperia väärässä paikassa. Sanomalehtiä ja kirjoja, kaasunaamioita ja kaljapulloja, lasten leluja ja kauniita muistoja samassa huoneessa rumien ruumiiden kanssa. Kaappeja ja laatikostoja, jotka eivät mene kiinni, vaan kaatuvat ja hajoavat väärästä kosketuksesta.

Piilotettuja haaveita, nurkissa pyöriviä menetettyjä elämiä. Köyhyyttä ja rikkautta samassa huoneessa. Vaaleanpunainen silkkinauha ratin päällä. Punainen jouluporo kymmenen talven takaa.

Lääkelaatikko. Ainoa laatikko, joka tässä huoneessa avautuu ja aina uudelleen täyttyy. Ainoa laatikko, joka tuo kaaokseen edes jotain järkeä. Ainoa laatikko, johon piiloutua kuitenkaan sinne kokonaan mahtumatta.

Kuka kutsuisi järjestyksen, kuka auttaisi löytämään, kuka suojelisi pientä poikaa ja kuka suojelisi ketään. Kuka määrittelee järjestyksen ja kuka saa ymmärtämään, ettei näin voi jatkua.
______

Hyväksytäänköhän tällainen...?

Oukkidoukki! En tiedä jaksanko muuttaa, ymmärsin pointin kuitenkin.

Oli eka koulupäivä ja
tiesin saavani kavereita,
mutta minut hylättiin heti, kun
menin kotiin
ja kerroin saaneeni koulusta kavereita.
Äiti ja isä halusivat omistaa minut täysin,
olla ainuita kavereitani.
Sillä tavoin he etsivät riippuvaisuutta itseään kohtaan
tehdäkseen minusta uskollisen palvelijan itselleen,
mutta minulle se ei käynyt.
En sittemmin kertonut kavereistani kotona mitään
eikä kukaan minulta kysynytkään
olenko petturi.
Olin ahne ja pidin kaverini ja hankin vielä lisääkin
palvelijoita itselleni,
mutta sitä häpesin niin, että
jätin kaikki kaverini,
mutta vuosia, kun kului
kaverustuttiin uudelleen
ja olin jo oppinut,
että palvelijat ovat muualla,
eikä kavereiden kuuluisi asettua orjakseni eikä minun heidän taakakseen.
Päätin, että teen edes yhden hyvän teon kavereideni hyväksi joka päivä.
Teot olivat yksinkertaisia, inhimmillisiä ja osoittivat tunnollisuuttani. Kykenin anteeksiantavuuteen niitä tuntemattomia kohtaan, jotka minua niistä teoista pilkkasivat. Pilkka kuului näin: "Sinä annat sikaa säkissä!", mutta he olivat väärässä, koska mietin tarkoin tekojani ja niiden seuraamuksia.
En kuitenkaan orjaksi tai palvelijaksi ryhtynyt, vaan halusin tehdä jaloja tekoja ja niin aloin saada myös vastaavia tekoja kavereiden taholta.
"Sellaiset teot - yksinkertaiset, inhimilliset, tunnolliset, anteeksiantavat - olivat elämän suola" ja sokeri, joiden kautta opin pitämään itsestäni.

Trisse kirjoitti:Pitäisiköhän meidän kommentoida toistemme tuotoksia ja mitä fiiliksiä niistä tulee ja miten ne tulkitsee? Muutoin ketjusta tulee helposti vähän autistinen

Sopii mulle.

Ryysy kirjoitti:1.)Oli viimeinkin tullut kevät. Puiden silmut alkoivat turvota. Nekin muistuttivat siitä, kuinka lihava olin, kuinka minunkin kuuluisi puhjeta kukkaan, kuinka minunkin kuuluisi toimia niin kuin kaikkialla ympärillä toimitaan. Kuului turvota saadakseen lapsia - muuten turpoaminen oli huonoa.

2.)Puiden silmut alkoivat turvota niin kuin silmäni. Jotkut väittävät sipulin olevan ainoa ruoka, mikä saa itkemään. Ettekö te näe, kuinka kaikki ruoka on puhuvaa. Eivät vain eläimet ääntele, myös kasvit puhuvat. Ne käskevät pysyä kaukana. Edes kurkut eivät osaa puhua kauniisti, vaikka niiden pitäisi. Nekin huutavat, työnnä minut perseeseesi, sieltä me kuitenkin tiemme ulos löydämme.

3.)Oli viimein tullut kevät, ja valo sai kaiken näkymään kirkkaammin. Oli selvää, että aurinkokin käski piiloutua.
_________

1.) Puiden silmujen näkeminen herättää negatiivisia tunteita henkilössä: lihavuus, kukkaan puhkeamattomuus, erilaisuuden tunne itsestä, hyväksymättömyys ulkonäköään kohtaan.
2.) Arvelen henkilön olevan allerginen koivun siitepölylle. Kurkku ei taida houkuttaa ylipainoista.
3.) Tulkitsen henkilön pitävän pimeästä ajasta enemmän.

Trisse kirjoitti:1.)Olin paaria ja loinen. Toisten hylkimä - useiden inhoama. Tyttäreni, Senja, ei koskaan vastaa puhelimeen kun hänelle soitan. Eikä häntä voi siitä syyttää. Kaikissa syytöksissä näin syyn. Ja tämä kaikki inho, viha, halveksunta teki minusta vain huonomman ihmisen. Ennen olin vain heikko mutta sitten minusta tuli paha. Nukuin yöt ulkona puliukkojen vieressä. Hekään eivät minua joukkoonsa hyväksyneet vaan välttiväät katsetta eivätkä halunneet juoda pullostani.

2.)Kunnes tuli hän joka tarjosi majapaikan. Tarjosi kuuntelevan korvan, ei hätkähtänyt, välttänyt tai tuominnut. Hän antoi minulle uuden vaatekerran ja vähän rahaa sanoen ettei takaisinmaksulla ole kiirettä. Sellaiset teot - yksinkertaiset, inhimilliset, tunnolliset, anteeksiantavat - olivat elämän suola. Tiesin sen ennen mutta olin unohtanut. Nyt minä haluan ettei Hänen tarvitse katua tai hävetä minua. Senja häpeää minua - ja nyt minä häpeän häntä siitä että hän häpeää minua. Tärkeintä elämässä on välttää häpeämästä ja häpäisemästä ketään. Sillä se vie meiltä kaikilta ihmisarvon.

1.) Henkilö kokee olevansa vaivaksi ja taakaksi muille ja kuitenkin haluaa olla kaikkien hyväksymä. Jotkut hyväksyvät taakakseen eivätkä inhoa. Edes oma tyttökään ei halua olla tekemisissä. Olisi syytä syyttää vastaamattomuudesta, mutta henkilö ei syytä, koska kokisi väärin syyllistämisen. Ehkä henkilö kokee itsensä syylliseksi asiassa (?). Henkilö ei hyväksy kokemaansa inhoa, vihaa ja halveksuntaa, minkä hylkiminen (se kun muut hylkivät) tunteina aiheuttaa, sillä muitahan ei voinut syyttää/syyllistää, vaikka aihettakin olisi, joten syyllistää itseään kokemastaan inhon, vihan ja halveksunnan tunteista sen sijaan, että syyttäisi hylkijöitä yksin jättämisestä. Henkilö kokee itsensä heikoksi ja pahaksi, koska kokee inhoa ja vihaa ja halveksuntaa, mutta koska ei syytä muita saa teennäisen tunteen itsestä vahvana ja hyvänä muiden silmissä, mutta ei saa siltikään heitä kaveriksi, vaikka näyttäytyy vahvana ja hyvänä. Heikkouden tunne tulisi siitä, että ei mahda tilanteelle mitään, koska ei voi syyllistääkään, koska kokisi silloin itsensä pahaksi. Henkilö on muiden joukossa muttei koe itseään siltikään hyväksytyksi, katsekontaksi olisi saanut kokemuksen hyväksytyksi tulosta.

2.) Kokee itsensä hyväksytyksi, kun on joku joka huolehtii ja on antelias. Jos henkilö tekee jotakin väärin, kokee ettei hänellä ole muiden silmissä ihmisarvoa. Eikä toivo niin ikään itseään rangaistavan ja pelkää rangaista muita ettei veisi heiltä ihmisarvoa ja aiheuttaisi niin ikään häpeää muissa.

Trisse kirjoitti:Olin paaria ja loinen. Toisten hylkimä - useiden inhoama. Tyttäreni, Senja, ei koskaan vastaa puhelimeen kun hänelle soitan. Eikä häntä voi siitä syyttää. Kaikissa syytöksissä näin syyn. Ja tämä kaikki inho, viha, halveksunta teki minusta vain huonomman ihmisen. Ennen olin vain heikko mutta sitten minusta tuli paha. Nukuin yöt ulkona puliukkojen vieressä. Hekään eivät minua joukkoonsa hyväksyneet vaan välttiväät katsetta eivätkä halunneet juoda pullostani.

Kunnes tuli hän joka tarjosi majapaikan. Tarjosi kuuntelevan korvan, ei hätkähtänyt, välttänyt tai tuominnut. Hän antoi minulle uuden vaatekerran ja vähän rahaa sanoen ettei takaisinmaksulla ole kiirettä. Sellaiset teot - yksinkertaiset, inhimilliset, tunnolliset, anteeksiantavat - olivat elämän suola. Tiesin sen ennen mutta olin unohtanut. Nyt minä haluan ettei Hänen tarvitse katua tai hävetä minua. Senja häpeää minua - ja nyt minä häpeän häntä siitä että hän häpeää minua. Tärkeintä elämässä on välttää häpeämästä ja häpäisemästä ketään. Sillä se vie meiltä kaikilta ihmisarvon.

Yhden ihmisen tarina. Yritys selviytyä yhteiskunnan 'huono-osaisena' tai 'syrjittynä'. Oikeasti majapaikkaa ei koskaan tarjottu ja oikeasti takaisinmaksulla olisi ollut kiire, mutta tämäkin hyvä tapahtui vain haaveissa. Ylipäätään tässä kuvataan sitä kuinka ihmiset elävät toistensa kautta, ja sitä kuinka suuri merkitys häpeällä on. Lopussa on ristiriita. Häpeä vie ihmisarvon, kertoja on muka voittanut häpeän, mutta silti ristiriitaisesti häpeää tytärtään, joka häpeää häntä. Hän siis olevinaan kohoaa häpeän yläpuolelle, mutta siihenkin tarvitsee sen, että hänellä on joku jota hävetä.

Pinja kirjoitti:Oli eka koulupäivä ja
tiesin saavani kavereita,
mutta minut hylättiin heti, kun
menin kotiin
ja kerroin saaneeni koulusta kavereita.
Äiti ja isä halusivat omistaa minut täysin,
olla ainuita kavereitani.
Sillä tavoin he etsivät riippuvaisuutta itseään kohtaan
tehdäkseen minusta uskollisen palvelijan itselleen,
mutta minulle se ei käynyt.
En sittemmin kertonut kavereistani kotona mitään
eikä kukaan minulta kysynytkään
olenko petturi.
Olin ahne ja pidin kaverini ja hankin vielä lisääkin
palvelijoita itselleni,
mutta sitä häpesin niin, että
jätin kaikki kaverini,
mutta vuosia, kun kului
kaverustuttiin uudelleen
ja olin jo oppinut,
että palvelijat ovat muualla,
eikä kavereiden kuuluisi asettua orjakseni eikä minun heidän taakakseen.
Päätin, että teen edes yhden hyvän teon kavereideni hyväksi joka päivä.
Teot olivat yksinkertaisia, inhimmillisiä ja osoittivat tunnollisuuttani. Kykenin anteeksiantavuuteen niitä tuntemattomia kohtaan, jotka minua niistä teoista pilkkasivat. Pilkka kuului näin: "Sinä annat sikaa säkissä!", mutta he olivat väärässä, koska mietin tarkoin tekojani ja niiden seuraamuksia.
En kuitenkaan orjaksi tai palvelijaksi ryhtynyt, vaan halusin tehdä jaloja tekoja ja niin aloin saada myös vastaavia tekoja kavereiden taholta.
"Sellaiset teot - yksinkertaiset, inhimilliset, tunnolliset, anteeksiantavat - olivat elämän suola" ja sokeri, joiden kautta opin pitämään itsestäni.

Kertoja on kokenut ihmissuhteet valtasuhteiksi, oppinut jo kotoa, että on herroja ja orjia. Hän on sittemmin päässyt yli tämänkaltaisesta ajatusmaailmasta - tai ainakin luulee niin. Enää ihmissuhteet eivät ole valtasuhteita, mutta ne kuitenkin vaativat uhrauksia tai jaloja tekoja. Tällaisia tekoja kertoja vaatii niin itseltään kuin ystäviltään. Ystävyyssuhteet perustuvat jonkinlaiseen vaihdantaan ja ovat yhä tarkkailun alaisina. Tekstistä heijastuu myös se, kuinka kertoja hakee hyväksyntää toisilta tai toisista.

Trisse kirjoitti:Istuimme penkillä ulkona toppatakit päällä
paljon meillä ei ollut puhuttavaa enää
minä katsoin oikealle - sinä katsoit vasemmalle
Hytisin, olin unohtanut hanskat sisälle
Kesken kaiken sinä puhkesit pitkään puheeseen
Kerroit kuinka iloinen olet tavattuasi minut
Ei kai muistanut viimekertaa
Puhuapälpätit kaikkea hassua että muka
Oli viimeinkin tullut kevät.
Puiden silmut alkoivat turvota
silmieni edessä enkä ollut enää varma
siitä kuka on kylmä - minä vaiko maailma

Lähden tästä takkatulen lämpöön
Jää sinä tänne muuttamaan maailmaa
Mutta jätän huoneeni oven auki yöksi
Tule jos haluat
Rakkauden - tai jääpiikin kanssa

Symbolista ja ristiriitaista. Molemmat katsovat eri suuntiin eli he eivät enää oikein tunne toisiaan tai osaa olla luontevasti toistensa seurassa. Merkityksekästä on se, että on muka kevät eli pitäisi olla lämmin, silti molemmilla on hyvin symboliset toppatakit! Toinen yrittää turhaan tuoda näennäistä lämpöä kertomalla keväthavainnoistaan.

Symbolisessa mielessä toinen olisi kuulunut tarjota hanskoja kertojalle, joka on kylmissään. Sen sijaan toinen puhelee niitä näitä.

Näiden kahden tarina on jo loppu, mutta kumpikaan ei osaa hyväksyä sitä, sillä edes hanskojen tarjoaminen ei voisi tilannetta enää parantaa. Hanskojen tarjoaminenhan olisi voinut symboloida 'rukkasten antamista'.

Kertoja toivoo silti ja yhä, että tilanteeseen löytyisi jokin ratkaisu. Hän ei huomaa, että ero olisi oikea ratkaisu. Hän pitää maailmaa kylmänä, vaikka kylmyys onkin penkillä istujien välillä. Hän pitää oveaan auki, vaikka tietää ettei toinen tule. Hän tietää myös, että suhteen jatkuminen ei välttämättä ole hyväksi. Kertoja ei halua olla yksin.
____

Onko symboliikka kuinka tarkoituksenmukaista tässä vai luenko nämä merkitykset tuonne 'ihan muina miehinä' vain?

eikä jättää ketään yksin.

Uusia lauseita vaan - ajanvietettä tämäkin. Tulkitseminenkin on mieluisaa. Kirjoittakaahan muutkin! Mukava lukea tällaisia pieniä, kun niihin saatta jopa jaksaa keskittyä.

Lisäys: omat tekstini ovat sitten sellaisia pieraisuja, joihin ei ole nähty vaivaa, joten niitä ei kannata ainakaan väkisellä alkaa tulkitsemaan. Tuntui kuin Trisse olisi miettinyt enemmänkin tekstienä sisältöä... ja juuri tuota symboliikkaa.

Kysyin aikataulua, koska minulla on aina tyhjän paperin kammo.

Tapahtuu liikaa ajassa ja paikassa. Tuntuu silti, että mitään valmista ei tule.
Kulunut aika on tarttumista ohuisiin seitteihin,
jotka johdattavat verkkomaiseen kehään, mistä ei ole pääsyä pois.

Niin kuin nyt tämäkin projekti. Etsin kellarista työkaluja, tukikohta on hujan hajan, kaikkialla roinaa, lukemattomia kirjoja. Leikkaan rullat pätkiksi, sovitan somat kuvat seinälle soljuvaksi tarinaksi. Jälkeenpäin sadattelen epävakaata kättäni.

Sitten vapaudun hetkeksi.
Oli viimeinkin tullut kevät. Puiden silmut alkoivat turvota.
Tallennan koivun urpuja kuvaksi. Jos näistä muistaisin, miltä kevät tuoksuu.

Olen jäljessä. En ehtinyt kommentoida vielä edellisiä tekstejänne. Hyviä tarinoita teillä!

Tahdoit värejä, tahdoit muotoja, tahdoit että valmiiksi piirtyneet tassunjäljet saisivat seuraajansa. Ennen kuin sade tulisi, ennen kuin tuuli pyyhkisi kaiken pois, ennen kuin...

Kappas! Kuka sinä olet? Kuka sinä olet ja miksi tuoksut hiekalle? Kuka sinä olet ja miksi äänesi on niin tuttu? Kuka sinä olet minulle tuomaan apua, ymmärrystä ja ystävyyttä? Kuka sinä olet minulle kirjeitä lähettämään? Kuka sinä olet minua kädestä pitämään? Kuka sinä olet minulle näyttämään kuinka asiat toimivat? Olet hiekkaa kynsieni välissä.

Monien mielestä kirjan värikkäät sivut ovat kuin ahdistuksen ja epätoivon hieroglyfejä. Monien mielestä taivas on sininen, vaikka todellisuudessa avaruus on pikimustaa. Monien mielestä...

Milloin aloin olla jotain velkaa? Silloin, kun lainasit minulle rahaa, silloin kun tarjosit ruokaa, silloin kun lennätit minut Egyptiin ja ympäri maailmaa? Milloin ystävyydestä tuli spermaa housuillasi ja hiekkaa kynsieni välissä?

Milloin aloin rakennella hiuksista käpylehmiä, pudonneista ripsistä kirjaimia ja kokonaisia sanoja, tarinoita, kertomuksia. Monien mielestä kirjan värikkäät sivut ovat kuin ahdistuksen ja epätoivon hieroglyfejä. Monien mielestä minun olisi kannattanut ottaa kaikki se vastaan ja hymyillä.

Monien mielestä olisin voinut elää unelmaa. Monien mielestä rahalla voidaan ostaa ahdistuksen ja epätoivon hieroglyfeja siinä missä värikkäitä sivujakin.
_______

"Ongelma" on siinä, että pystyn kirjoittamaan vaikka tuhansia sivuja tällaista merkityksetöntä moskaa. Sinänsä ihan 'terapeuttista', mutta niin... En tiedä pitäisikö mennä johonkin luovan kirjoittamisen kurssille tai johonkin kirjallisuusterapiaan. Mutta kun tätä tavaraa vaan tulee, eikä se ehkä lainkaan palvele ketjun ideaa, mikä idea ikinä nyt onkaan.

Hilppa kirjoitti:Tapahtuu liikaa ajassa ja paikassa. Tuntuu silti, että mitään valmista ei tule.
Kulunut aika on tarttumista ohuisiin seitteihin,
jotka johdattavat verkkomaiseen kehään, mistä ei ole pääsyä pois.

Niin kuin nyt tämäkin projekti. Etsin kellarista työkaluja, tukikohta on hujan hajan, kaikkialla roinaa, lukemattomia kirjoja. Leikkaan rullat pätkiksi, sovitan somat kuvat seinälle soljuvaksi tarinaksi. Jälkeenpäin sadattelen epävakaata kättäni.

Sitten vapaudun hetkeksi.
Oli viimeinkin tullut kevät. Puiden silmut alkoivat turvota.
Tallennan koivun urpuja kuvaksi. Jos näistä muistaisin, miltä kevät tuoksuu.

Tapahtuu liikaa asioita ja ei ehdi mukaan niihin ja ei ehdi saamaan valmiiksi vaan kaikki jää keskeneräisiksi. Mikään ei johda eteenpäin, jotta valmista tulisi vaan keskeneräisyyden kehä jää päälle.
Asiat eivät onnistu, niin kuin haluaisi ja se saa tunteen keskeneräiseksi jäämisestä.
Henkilö kokee pääsevänsä seitistä pois, mutta vain hetkeksi ja sillä aikaa asiat menevät eteenpäin ja ei olekaan enää talvi vaan viimeinkin on tullut se mitä henkilö on odottanut -kevättä. Kuvat keväästä onnistuvat, mutta se ei saa tunnetta, että nyt kaikki tulee onnistumaan, vaan henkilö joutuu seittiin takaisin ja kaikki tuntuu taas epäonnistuvan ja epäonnistumisen kehä vain jatkuu.

Olen koko elämäni miettinyt sitä mikä minusta tulisi. Sen tiesin ettei minusta koskaan tulisi valmista, aina näkisin jossakin puutteita, jotakin korjattavaa, mutta siltikään en jaksa korjata niitä virheitä, joita silloin pienenä tein. Ne ovat anteeksi annetut ja sillä korjattu, minä en ole niitä korjannut enkä koskaan tule korjaamaankaan.

Kaikki on taas entisellään, mutta taakka on kuitenkin liikaa minulle ja haluaisin jakaa sen jonkun kanssa, jonkun joka korjaisi sen voimavarakseni, jotta jaksaisin itsekin anteeksi muille antaa.

On kesä ja puhaltelen saippuakuplia, kaikki kuplat jotka särjen eivät rikkoonnukaan vaan korjaantuvat ja nousevat ylös taivasta kohti sisältäen rukouksen: "Vapahda minut. Vapahda minut. Suo minulle mielenrauha. Pian. Pian. Pian" Amen! Toivon, että edes yksi kupla niistä yltäisi perille. Minun pitäisi osata antaa anteeksi, mutta en osaa, olen liikaa kuuroille korville puhunut, rauhaa sisälleni toivonut, mutta onni on muualla.

Elämäni on yhtä vuoristorataa ja pelkoa siitä, että tipun korkeuksista pohjalle. En jaksa enää, mieluummin junarata, mutta en näe itseäni siinä junassa vaan näen sen kiitävän ohitseni ja yritän pysäyttää sen, mutta en saa sanaakaan kurkustani. Yritän juosta junaakin nopeammin, jotta alle ehtisin, mutta en ehdi. Jään yksin pimeään ja sitten näen valoa jostakin kaukaa. Junahan se sieltä tulee ja hyppään siihen kyytiin. Juna vie minut takaisin vuoristoradalle ja konduktööri pakottaa minut kyytiin, mutta en anna anteeksi sitä ja säntään niin nopeasti pois paikalta kuin pystyn, mutta en huomaa tulevaa junaa ja jään alle. Hetken vaikeroin ja syytän itseäni siitä, miksi en mennyt vuoristorataan ja ehdin antamaan konduktöörille anteeksi. Sitten totean, että vahinkoja sattuu eikä se ole kuoleman vakavaa -aina. Ei nyttenkään ja alan nauraa. Tuntuu kuin taakka putoaisi selästäni, nyt pystyn antamaan anteeksi itselleni.