Terapeutin suljettujen ovien takana
TEEMAT >> TIEDE
K O L U M N I http://www.hs.fi/tiede/Mit%C3%A4+tapaht ... hitaat-e-3
Mitä tapahtuu terapeutin suljettujen ovien takana?
3.3.2014 21:19 | 21 | Jani K a a r o
Mitä jos potilas menee terapeutille saadakseen apua ongelmiinsa
ja hän tulee terapiasta ulos valemuiston kanssa? kysyy Jani Kaaro
kolumnissaan.
Tämä kauhistuttava tarina tulee Ruotsin Taalainmaalta 1950-luvun alusta. Se on osa laajempaa
tarinaa, joka on hämmentänyt ja puhuttanut Ruotsia enemmän kuin kenties mikään Olof Palmen
murhan jälkeen.
Sture on nelivuotias poika, ja hän makaa illalla sängyssään. Kaikki ei kuitenkaan ole normaalisti,
sillä isä on kyykistynyt jalkopäähän ja käyttää Sturea seksuaalisesti hyväkseen. Yhtäkkiä äiti, joka ei
tiedä seksuaalisesta hyväksikäytöstä mitään, syöksyy huoneeseen. Hän on seitsemännellä kuulla
raskaana, ja järkyttyy näkemästään niin, että saa keskenmenon.
Pikkuveli syntyy heti Sturen huoneen lattialle. Veli syntyy kuolleena. Ei liiku, ei itke. Seuraavana
päivänä isä hautaa vauvan metsään.
Äiti ei kestä vauvan menetystä ja syyttää siitä Sturea. Äiti koettaa kerran hukuttaa poikansa
avantoon, toisella kertaa töytäistä bussin alle. Isä jatkaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja antaa
pojalleen siitä palkinnoksi maitoa ja sokeroitua puolukkaa.
Tämä on yksi tarinoista, jotka nousivat esiin Ruotsin kuuluisimman sarjamurhaajan, Thomas
Quickin, eli Sture Bergvallin, terapiaistunnoissa. Mikään siitä ei ole totta, kuten Bergvallin veli
myöhemmin todisti, eivätkä totta olleet murhatkaan, jotka Quick oli tunnustanut.
Quick tunnusti kaikkiaan 30 murhaa, joista kahdeksan katsottiin toteennäytetyiksi, ja hän sai niistä
tuomion. Kymmenen vuoden kuluttua Quick muutti nimensä takaisin Sture Bergvalliksi ja perui
tunnustuksensa. Kun viranomaiset avasivat tapaukset, heidän oli pakko myöntää, että oikeuslaitos
oli tyrinyt pahemman kerran. Hänet on nyt todettu syyttömäksi kaikkiin kahdeksaan murhaan,
joista hänet tuomittiin, ja ruotsalaiset miettivät, milloin hänet uskaltaisi vapauttaa
vankimielisairaalasta.
Quickin tapaus on aiheuttanut Ruotsissa luonnollisesti valtavan jälkipyykin, jossa on selvitetty, miten
viranomaiset olivat näin höynäytettävissä. Tutkimukset ovat nostaneet esiin monia syitä, joista kukin
on omalla tavallaan tärkeä, mutta yksi tärkeimmistä ovat terapeutit.
Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että moni Quickin kanssa työskennelleistä terapeuteista uskoi niin
sanottuun tukahdutettujen muistojen teoriaan. Vaikka teoria oli jo tuolloin saanut huonon maineen,
"Quickin terapiaistunnoista muodostui todellinen tukahdutettujen muistojen puutarha", kirjoittaa
Quickin tapausta selvittänyt tutkiva journalisti Hannes Råstam.
Quickin terapeuttien lähtöoletuksen mukaan ihminen voi tukahduttaa traumaattiset kokemukset
pois tietoisuudestaan niin, ettei hänellä ole niistä mitään muistikuvaa, mutta nämä muistot voidaan
palauttaa terapiassa. Kun Quick siis selitti terapeuteille lääkehuuruisia fantasioitaan – joihin hän uskoi
silloin ehkä itsekin – terapeutit kuvittelivat hänen päässeen kiinni autenttisiin muistoihinsa.
Selvityksissä on ilmennyt, että Quick teki tunnustuksissaan lukuisia virheitä, joiden olisi pitänyt
kilkuttaa poliisin hälytyskelloja.joiden olisi pitänyt kilkuttaa poliisin hälytyskelloja. Näin ei kuitenkaan
käynyt, sillä tukahdutetut muistot tarjosivat takaportin. Terapeutit selittivät, että koska muistot on
ongittu traumaattisten kokemusten hautausmaalta, ne olivat sirpaleisia ja epäjohdonmukaisia. Siksi
Quick ei voinut muistaa kaikkea oikein. Koska muut tutkijat eivät osanneet tai uskaltaneet kyseen-
alaistaa terapeuttien lähtöoletuksia, he alensivat oman työnsä standardeja, ja soppa saatiin keitettyä
kokoon.
Se, että Quickin tapaus eteni näin pitkälle ilman, että kukaan huomasi mitään, on todella hämmästyttävää.
Tutkijoiden parissa on pitkään vallinnut melko laaja konsensus siitä, että väitteet muistojen tukahdutta-
misesta ja palauttamisesta eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Ihmiset eivät tukahduta traumaattisia
muistojaan siten, että he unohtaisivat ne kokonaan, eikä niitä voi palauttaa kuin kelaisi filmiä taaksepäin.
Terapiassa syntynyt muistikuva on aina eräänlainen directors cut -versio, ja valemuiston synty
prosessiin sisäänrakennettu riski.
Tieteellisen käsityksen mukaan traumaattisten muistojen ongelma ei ole unohtaminen, vaan pikemminkin
päinvastainen: Niistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tutkimukset ihmisillä, jotka ovat lapsena kokeneet
seksuaalista hyväksikäyttöä, eivät tue ajatusta traumaattisten kokemusten unohtamisesta.
Tutkijat tekevät kuitenkin sellaisen myönnytyksen, että jos lapsi varhaislapsuudessa kokee erittäin raakaa
väkivaltaa, sen muisto voi unohtua. Tätä lievempien tai myöhemmässä kehitysvaiheessa tapahtuvien
traumaattisten kokemusten unohtaminen on mahdollista, mutta niin harvinaista, ettei kukaan terapeutti
voi perustaa praktiikkaansa pelkästään sen ympärille, ja saada sillä elantoaan.
"Jos joku terapeutti näin tekee, hän saa potilaansa todennäköisesti uskomaan valemuistoon", sanoo
psykiatrisen vankisairaalan vastaava lääkäri ja THL:n tutkimusprofessori Hannu Lauerma.
Suuri määrä terapeutteja on täysin toista mieltä. Heidän mukaansa traumaattisten kokemusten unohtaminen
on jopa yleistä, ja tällainen muiston "hautaaminen" löytyy monenlaisten elämänongelmien taustalta. Moni
terapeutti käyttää muistojen palauttamiseen EMDR- eli silmäliiketerapiaa, jonka väitetään avaavan pääsyn
traumaattisiin muistoihin. Todellakin, monet potilaat kertovat, että terapian aikana he alkavat muistaa
tapahtumia, joista he eivät ole koskaan aiemmin tienneet mitään.
Selventääkseni hieman, millaisia asioita EMDR-terapiassa voi nousta esiin, otan pari katkelmaa internetistä
löytyvistä EMDR-kokemuksista. Kunnioituksesta ilmeisen vaikeassa elämäntilanteessa olevia kirjoittajia
kohtaan olen muuttanut niitä siten, etteivät ne ole tunnistettavissa.
"En osaa vieläkään ajatella, että nuo kamalat asiat ovat tapahtuneet minulle. Rationaalisella tasolla
ymmärrän, että pientä lasta ei saa käyttää seksuaalisesti hyväkseen, mutta minusta ei vieläkään tunnu,
että se olisi tapahtunut minulle."
"Ei se ole helppoa, kun alkaa muistaa asioita, joista ei ole tiennyt ennen mitään, mutta pakko nekin on
käydä läpi."
EMDR-terapian kannattajat ovat kirjoittaneet kilometrittäin tekstiä terapian hyödyistä, mutta tieteellisesti
kysymys on äärimmäisen kiistanalainen.
Tutkimukset eivät ole toistaiseksi osoittaneet, kuin että EMDR-terapia auttaa traumapotilaita tehokkaammin
kuin hoitamatta jättäminen tai puhuminen ulkopuolisille. Kaikki teoriat EMDR:n vaikutusmekanismeista ovat
heurisista spekulaatiota. Kun näistä lähtökohdista lähdetään etsimään unohunutta traumaattista muistoa,
valemuiston syntymisen riski on huomattavan korkea.
Jotta ymmärtäisimme, miksi tutkijat suhtautuvat palautettujen muistojen ilmiöön skeptisesti, on palattava
ajassa taaksepäin. Yhdysvalloissa nähtiin 1980 – 1990-luvuilla ikävä palautettujen muistojen episodi, joka
tunnetaan paremmin suurena satanismiepidemiana.
Yhdysvaltain satanismiepidemiassa ihmiset hakeutuivat terapiaan aivan tavallisista syyistä, kuten saadakseen
apua ahdistukseensa. Koska terapeutti uskoi, että potilaan ongelmat johtuvat lapsuuden traumasta, hän alkoi
järjestelmällisesti etsiä sitä. Potilaita haastateltiin hypnoosin vaikutuksen alaisena pitkissä istunnoissa. Heille
annettiin kirjava joukko psykoaktiivisia huumeita ja "totuusseerumia". Jos terapeutti oli jonkin instituution
palveluksessa, potilas saatettiin eristää pitkiksi ajoiksi perheenjäsenistään.
Hypnoosin, huumeiden ja terapeutin haastattelutekniikoiden ansiosta ihmiset alkoivat muistaa hirveitä asioita.
Että heidän vanhempansa olivat saatanan palvojia. Että nämä olivat raiskanneet omia lapsiaan satanistisissa
rituaaleissa. Tai että he olivat osallistuneet lapsena palvontamenoihin, joissa tapettiin vauvoja ja syötiin heidän
lihaansa. Siis samoja teemoja kuin Quickin fantasioissa. Nämä tapaukset ja terapeuttiset tekniikat on dokumentoitu
huolellisesti Washingtonin yliopiston professori Elizabeth Loftusin kirjassa The Myth of Repressed Memories.
Terapeuttien toimintatavan analysointi on osoittanut, että teraputit tietoisesti tai tiedostamattaan istuttivat vale-
muistoja huumatun tai sekavan potilaansa päähän.
On hämmästyttävää ajatella, että tällainen hysteria koettiin niinkin äsken kuin 1990-luvulla. Vielä hämmästyttävämpää
on kuitenkin se, millaisen muodonmuutoksen se on kokenut, ilman että kukaan on nostanut asiaa esille. Nimittäin
satanismiepidemiassa asialla olivat pääasiassa itse oppineet puoskarit, mutta tänä päivänä tukahdutettuja muistoja
terapoivat myös akateemisen koulutuksen saaneet psykoterapeutit. Lauerman mukaan tämä voi kertoa siitä, että
psykoterapia on vähitellen liikkumassa yhä epätieteellisemmälle pohjalle.
Emme tiedä täsmälleen, kuinka yleistä unohtuneiden traumojen esiin kaivelu ja terapoiminen Suomessa on. Mitta-
kaavasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen Åbo Akademin tutkimuksesta, jonka taustalla ovat tutkijat Katarina
Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila. He ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielen-
terveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta.
Haastatelluista 96 prosenttia uskoi, että lapsuustrauma voi aiheuttaa sivupersoonia. 95 prosenttia uskoi, että unohtunut
trauma voi palata vuosikymmenien jälkeen muuttumattomana mieleen. 71 prosenttia uskoi, että nimenomaisesti toistetut
traumat unohtuvat kokonaan. 52 prosenttia ilmoitti epäilevänsä vain harvoin ja 25 prosenttia ei koskaan, että traumassa
olisi kyse valemuistosta. Kaikki väitteitä, jotka ovat tieteellisesti hyvin ongelmallisia.
Näytin tutkimusta Lauermalle, ja hän piti sen lukuja erittäin huolestuttavina. Haastatelluista 86 prosenttia oli laillistettuja
psykoterapeutteja, mikä tarkoittaa, että epätieteellisiä käsityksiä viljellään laajalti myös akateemisesti koulutettujen
terapeuttien parissa.
On vaikea ymmärtää, miten Psykologiliiton kaltaiset instanssit voivat elää tällaisen ristiriidan keskellä ottamatta siihen
kantaa.
Mitä jos potilas menee terapeutille saadakseen apua ongelmiinsa ja hän tulee terapiasta ulos valemuiston kanssa?
Miten se voi edistää hänen paranemistaan?
Mitä jos potilas tulee terapian aikana vakuuttuneeksi siitä, että hän on ollut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhri,
mutta se perustuu valemuistoon?
Mitä jos nainen haastaa setänsä tilille lapsuudessa tapahtuneesta raiskauksesta, vaikka kaikki on terapiassa syntynyttä
fantasiaa.
"Terapiassa syntynyt muistikuva ei tarkoita, että se olisi tosiasia", sanoo Lauerma.
Huomatkaa, että kolumnini tarkoitus ei ole millään muotoa vähätellä traumatisoituneita ihmisiä eikä heitä hoitavia
terapeutteja. Moni ihminen hakee ja saa apua todellisiin traumoihin, ja trauman muistaminen on usein ehto sille,
että traumaan liittyvää terapiaa voidaan antaa. Ongelmana ovat nimenomaisesti tukahdutetut traumaattiset
muistot ja väitteet niiden palauttamisesta, jotka monen tutkijan mukaan ovat enemmän aiheeseen vihkiytyneiden
terapeuttien fantasiaa kuin todellisuutta. Kaiken tämän ratkaisemiseksi olisi varmasti paikallaan, että Psykologi-
liitto tai jokin muu psykoterapeutteja edustava vaikutusvaltainen instanssi koettaisi saada aikaan konsensus-
lausunnon muistojen tukahduttamisesta ja niiden palauttamisesta.
Psykologiliitto, onko tukahdutettujen traumojen terapoiminen asiallista praktiikkaa?
19:22
K O L U M N I http://www.hs.fi/tiede/Mit%C3%A4+tapaht ... hitaat-e-3
Mitä tapahtuu terapeutin suljettujen ovien takana?
3.3.2014 21:19 | 21 | Jani K a a r o
Mitä jos potilas menee terapeutille saadakseen apua ongelmiinsa
ja hän tulee terapiasta ulos valemuiston kanssa? kysyy Jani Kaaro
kolumnissaan.
Tämä kauhistuttava tarina tulee Ruotsin Taalainmaalta 1950-luvun alusta. Se on osa laajempaa
tarinaa, joka on hämmentänyt ja puhuttanut Ruotsia enemmän kuin kenties mikään Olof Palmen
murhan jälkeen.
Sture on nelivuotias poika, ja hän makaa illalla sängyssään. Kaikki ei kuitenkaan ole normaalisti,
sillä isä on kyykistynyt jalkopäähän ja käyttää Sturea seksuaalisesti hyväkseen. Yhtäkkiä äiti, joka ei
tiedä seksuaalisesta hyväksikäytöstä mitään, syöksyy huoneeseen. Hän on seitsemännellä kuulla
raskaana, ja järkyttyy näkemästään niin, että saa keskenmenon.
Pikkuveli syntyy heti Sturen huoneen lattialle. Veli syntyy kuolleena. Ei liiku, ei itke. Seuraavana
päivänä isä hautaa vauvan metsään.
Äiti ei kestä vauvan menetystä ja syyttää siitä Sturea. Äiti koettaa kerran hukuttaa poikansa
avantoon, toisella kertaa töytäistä bussin alle. Isä jatkaa seksuaalista hyväksikäyttöä ja antaa
pojalleen siitä palkinnoksi maitoa ja sokeroitua puolukkaa.
Tämä on yksi tarinoista, jotka nousivat esiin Ruotsin kuuluisimman sarjamurhaajan, Thomas
Quickin, eli Sture Bergvallin, terapiaistunnoissa. Mikään siitä ei ole totta, kuten Bergvallin veli
myöhemmin todisti, eivätkä totta olleet murhatkaan, jotka Quick oli tunnustanut.
Quick tunnusti kaikkiaan 30 murhaa, joista kahdeksan katsottiin toteennäytetyiksi, ja hän sai niistä
tuomion. Kymmenen vuoden kuluttua Quick muutti nimensä takaisin Sture Bergvalliksi ja perui
tunnustuksensa. Kun viranomaiset avasivat tapaukset, heidän oli pakko myöntää, että oikeuslaitos
oli tyrinyt pahemman kerran. Hänet on nyt todettu syyttömäksi kaikkiin kahdeksaan murhaan,
joista hänet tuomittiin, ja ruotsalaiset miettivät, milloin hänet uskaltaisi vapauttaa
vankimielisairaalasta.
Quickin tapaus on aiheuttanut Ruotsissa luonnollisesti valtavan jälkipyykin, jossa on selvitetty, miten
viranomaiset olivat näin höynäytettävissä. Tutkimukset ovat nostaneet esiin monia syitä, joista kukin
on omalla tavallaan tärkeä, mutta yksi tärkeimmistä ovat terapeutit.
Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että moni Quickin kanssa työskennelleistä terapeuteista uskoi niin
sanottuun tukahdutettujen muistojen teoriaan. Vaikka teoria oli jo tuolloin saanut huonon maineen,
"Quickin terapiaistunnoista muodostui todellinen tukahdutettujen muistojen puutarha", kirjoittaa
Quickin tapausta selvittänyt tutkiva journalisti Hannes Råstam.
Quickin terapeuttien lähtöoletuksen mukaan ihminen voi tukahduttaa traumaattiset kokemukset
pois tietoisuudestaan niin, ettei hänellä ole niistä mitään muistikuvaa, mutta nämä muistot voidaan
palauttaa terapiassa. Kun Quick siis selitti terapeuteille lääkehuuruisia fantasioitaan – joihin hän uskoi
silloin ehkä itsekin – terapeutit kuvittelivat hänen päässeen kiinni autenttisiin muistoihinsa.
Selvityksissä on ilmennyt, että Quick teki tunnustuksissaan lukuisia virheitä, joiden olisi pitänyt
kilkuttaa poliisin hälytyskelloja.joiden olisi pitänyt kilkuttaa poliisin hälytyskelloja. Näin ei kuitenkaan
käynyt, sillä tukahdutetut muistot tarjosivat takaportin. Terapeutit selittivät, että koska muistot on
ongittu traumaattisten kokemusten hautausmaalta, ne olivat sirpaleisia ja epäjohdonmukaisia. Siksi
Quick ei voinut muistaa kaikkea oikein. Koska muut tutkijat eivät osanneet tai uskaltaneet kyseen-
alaistaa terapeuttien lähtöoletuksia, he alensivat oman työnsä standardeja, ja soppa saatiin keitettyä
kokoon.
Se, että Quickin tapaus eteni näin pitkälle ilman, että kukaan huomasi mitään, on todella hämmästyttävää.
Tutkijoiden parissa on pitkään vallinnut melko laaja konsensus siitä, että väitteet muistojen tukahdutta-
misesta ja palauttamisesta eivät kestä tieteellistä tarkastelua. Ihmiset eivät tukahduta traumaattisia
muistojaan siten, että he unohtaisivat ne kokonaan, eikä niitä voi palauttaa kuin kelaisi filmiä taaksepäin.
Terapiassa syntynyt muistikuva on aina eräänlainen directors cut -versio, ja valemuiston synty
prosessiin sisäänrakennettu riski.
Tieteellisen käsityksen mukaan traumaattisten muistojen ongelma ei ole unohtaminen, vaan pikemminkin
päinvastainen: Niistä ei pääse eroon vaikka haluaisi. Tutkimukset ihmisillä, jotka ovat lapsena kokeneet
seksuaalista hyväksikäyttöä, eivät tue ajatusta traumaattisten kokemusten unohtamisesta.
Tutkijat tekevät kuitenkin sellaisen myönnytyksen, että jos lapsi varhaislapsuudessa kokee erittäin raakaa
väkivaltaa, sen muisto voi unohtua. Tätä lievempien tai myöhemmässä kehitysvaiheessa tapahtuvien
traumaattisten kokemusten unohtaminen on mahdollista, mutta niin harvinaista, ettei kukaan terapeutti
voi perustaa praktiikkaansa pelkästään sen ympärille, ja saada sillä elantoaan.
"Jos joku terapeutti näin tekee, hän saa potilaansa todennäköisesti uskomaan valemuistoon", sanoo
psykiatrisen vankisairaalan vastaava lääkäri ja THL:n tutkimusprofessori Hannu Lauerma.
Suuri määrä terapeutteja on täysin toista mieltä. Heidän mukaansa traumaattisten kokemusten unohtaminen
on jopa yleistä, ja tällainen muiston "hautaaminen" löytyy monenlaisten elämänongelmien taustalta. Moni
terapeutti käyttää muistojen palauttamiseen EMDR- eli silmäliiketerapiaa, jonka väitetään avaavan pääsyn
traumaattisiin muistoihin. Todellakin, monet potilaat kertovat, että terapian aikana he alkavat muistaa
tapahtumia, joista he eivät ole koskaan aiemmin tienneet mitään.
Selventääkseni hieman, millaisia asioita EMDR-terapiassa voi nousta esiin, otan pari katkelmaa internetistä
löytyvistä EMDR-kokemuksista. Kunnioituksesta ilmeisen vaikeassa elämäntilanteessa olevia kirjoittajia
kohtaan olen muuttanut niitä siten, etteivät ne ole tunnistettavissa.
"En osaa vieläkään ajatella, että nuo kamalat asiat ovat tapahtuneet minulle. Rationaalisella tasolla
ymmärrän, että pientä lasta ei saa käyttää seksuaalisesti hyväkseen, mutta minusta ei vieläkään tunnu,
että se olisi tapahtunut minulle."
"Ei se ole helppoa, kun alkaa muistaa asioita, joista ei ole tiennyt ennen mitään, mutta pakko nekin on
käydä läpi."
EMDR-terapian kannattajat ovat kirjoittaneet kilometrittäin tekstiä terapian hyödyistä, mutta tieteellisesti
kysymys on äärimmäisen kiistanalainen.
Tutkimukset eivät ole toistaiseksi osoittaneet, kuin että EMDR-terapia auttaa traumapotilaita tehokkaammin
kuin hoitamatta jättäminen tai puhuminen ulkopuolisille. Kaikki teoriat EMDR:n vaikutusmekanismeista ovat
heurisista spekulaatiota. Kun näistä lähtökohdista lähdetään etsimään unohunutta traumaattista muistoa,
valemuiston syntymisen riski on huomattavan korkea.
Jotta ymmärtäisimme, miksi tutkijat suhtautuvat palautettujen muistojen ilmiöön skeptisesti, on palattava
ajassa taaksepäin. Yhdysvalloissa nähtiin 1980 – 1990-luvuilla ikävä palautettujen muistojen episodi, joka
tunnetaan paremmin suurena satanismiepidemiana.
Yhdysvaltain satanismiepidemiassa ihmiset hakeutuivat terapiaan aivan tavallisista syyistä, kuten saadakseen
apua ahdistukseensa. Koska terapeutti uskoi, että potilaan ongelmat johtuvat lapsuuden traumasta, hän alkoi
järjestelmällisesti etsiä sitä. Potilaita haastateltiin hypnoosin vaikutuksen alaisena pitkissä istunnoissa. Heille
annettiin kirjava joukko psykoaktiivisia huumeita ja "totuusseerumia". Jos terapeutti oli jonkin instituution
palveluksessa, potilas saatettiin eristää pitkiksi ajoiksi perheenjäsenistään.
Hypnoosin, huumeiden ja terapeutin haastattelutekniikoiden ansiosta ihmiset alkoivat muistaa hirveitä asioita.
Että heidän vanhempansa olivat saatanan palvojia. Että nämä olivat raiskanneet omia lapsiaan satanistisissa
rituaaleissa. Tai että he olivat osallistuneet lapsena palvontamenoihin, joissa tapettiin vauvoja ja syötiin heidän
lihaansa. Siis samoja teemoja kuin Quickin fantasioissa. Nämä tapaukset ja terapeuttiset tekniikat on dokumentoitu
huolellisesti Washingtonin yliopiston professori Elizabeth Loftusin kirjassa The Myth of Repressed Memories.
Terapeuttien toimintatavan analysointi on osoittanut, että teraputit tietoisesti tai tiedostamattaan istuttivat vale-
muistoja huumatun tai sekavan potilaansa päähän.
On hämmästyttävää ajatella, että tällainen hysteria koettiin niinkin äsken kuin 1990-luvulla. Vielä hämmästyttävämpää
on kuitenkin se, millaisen muodonmuutoksen se on kokenut, ilman että kukaan on nostanut asiaa esille. Nimittäin
satanismiepidemiassa asialla olivat pääasiassa itse oppineet puoskarit, mutta tänä päivänä tukahdutettuja muistoja
terapoivat myös akateemisen koulutuksen saaneet psykoterapeutit. Lauerman mukaan tämä voi kertoa siitä, että
psykoterapia on vähitellen liikkumassa yhä epätieteellisemmälle pohjalle.
Emme tiedä täsmälleen, kuinka yleistä unohtuneiden traumojen esiin kaivelu ja terapoiminen Suomessa on. Mitta-
kaavasta saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen Åbo Akademin tutkimuksesta, jonka taustalla ovat tutkijat Katarina
Finnilä, Julia Korkman ja Pekka Santtila. He ovat selvittäneet suomalaisten oikeudessa todistaneiden mielen-
terveysalan ammattilaisten käsityksiä traumasta.
Haastatelluista 96 prosenttia uskoi, että lapsuustrauma voi aiheuttaa sivupersoonia. 95 prosenttia uskoi, että unohtunut
trauma voi palata vuosikymmenien jälkeen muuttumattomana mieleen. 71 prosenttia uskoi, että nimenomaisesti toistetut
traumat unohtuvat kokonaan. 52 prosenttia ilmoitti epäilevänsä vain harvoin ja 25 prosenttia ei koskaan, että traumassa
olisi kyse valemuistosta. Kaikki väitteitä, jotka ovat tieteellisesti hyvin ongelmallisia.
Näytin tutkimusta Lauermalle, ja hän piti sen lukuja erittäin huolestuttavina. Haastatelluista 86 prosenttia oli laillistettuja
psykoterapeutteja, mikä tarkoittaa, että epätieteellisiä käsityksiä viljellään laajalti myös akateemisesti koulutettujen
terapeuttien parissa.
On vaikea ymmärtää, miten Psykologiliiton kaltaiset instanssit voivat elää tällaisen ristiriidan keskellä ottamatta siihen
kantaa.
Mitä jos potilas menee terapeutille saadakseen apua ongelmiinsa ja hän tulee terapiasta ulos valemuiston kanssa?
Miten se voi edistää hänen paranemistaan?
Mitä jos potilas tulee terapian aikana vakuuttuneeksi siitä, että hän on ollut lapsena seksuaalisen hyväksikäytön uhri,
mutta se perustuu valemuistoon?
Mitä jos nainen haastaa setänsä tilille lapsuudessa tapahtuneesta raiskauksesta, vaikka kaikki on terapiassa syntynyttä
fantasiaa.
"Terapiassa syntynyt muistikuva ei tarkoita, että se olisi tosiasia", sanoo Lauerma.
Huomatkaa, että kolumnini tarkoitus ei ole millään muotoa vähätellä traumatisoituneita ihmisiä eikä heitä hoitavia
terapeutteja. Moni ihminen hakee ja saa apua todellisiin traumoihin, ja trauman muistaminen on usein ehto sille,
että traumaan liittyvää terapiaa voidaan antaa. Ongelmana ovat nimenomaisesti tukahdutetut traumaattiset
muistot ja väitteet niiden palauttamisesta, jotka monen tutkijan mukaan ovat enemmän aiheeseen vihkiytyneiden
terapeuttien fantasiaa kuin todellisuutta. Kaiken tämän ratkaisemiseksi olisi varmasti paikallaan, että Psykologi-
liitto tai jokin muu psykoterapeutteja edustava vaikutusvaltainen instanssi koettaisi saada aikaan konsensus-
lausunnon muistojen tukahduttamisesta ja niiden palauttamisesta.
Psykologiliitto, onko tukahdutettujen traumojen terapoiminen asiallista praktiikkaa?
19:22