Detaljeista jankkaaminen

[Riidankylväjä]

Todellinen käyttäjäkokemus syntyy tästä.

Citroen 2CV Eli rättisitikka.
http://www.youtube.com/watch?v=eI6LrlcxqwE&feature=fvw

[Mirri]

Jospa tuossa Volvo-terapiassa oli aluksi tarkoituksena vain saada syntymään keskusteluyhteys, hyvä suhde ja luottamus? En muista tarkemmin, missä yhteydessä psykoottisen terapiasta puhuttaessa se oli esimerkkinä.

Psykoottistakaan ei määrätä terapiaan, vaan hän menee sinne vapaaehtoisesti ja ymmärtäen, että psykoterapiassa potilaskin sitoutuu työskentelemään omassa psykoterapiassaan. Siinä mielessä kuulostaa oudolta, että aloitettaisiin psykoterapia tilanteessa, jossa potilas käytännössä kieltäytyy puhumasta mistään muusta kuin jostakin tarkkaan rajatusta aiheesta. Ja siitä sitten puhuttaisiin kokonaiset puoli vuotta.

Minusta henkilö, joka sanelee psykoterapian ehdot ja rajaa puhumisensa yhteen aiheeseen, ei ole valmis psykoterapiaan; hän suorastaan kieltäytyy yhteistyöstä. Miksi silloin edes aloitettaisiin psykoterapia?
Ainakaan yhteiskunnan varoin tuskin on varaa järjestää psykoterapiaa ihmiselle, joka noin jyrkästi kieltäytyy osallistumasta omaan psykoterapiaansa. Eri asia sitten, jos potilas rahoittaa psykoterapiansa itse, ja hänellä on varaa maksaa siitä, että sanelee psykoterapian ehdot ja rajaa keskustelunaiheen Volvoihin.

Minätäällä, tässä voisikin olla yksi syy miksei psykoosipotilaille ole kovin helposti saatavissa yhteiskunnan tarjoamaa psykoterapiaa; ihminen voi olla liian sairas kyetäkseen työskentelemään omassa psykoterapiassaan. Kyllä kai se, että henkilö menee psykoterapiaan ja ilmoittaa suostuvansa puhumaan ainoastaan Volvo-merkkisistä autoista, kertoo siitä, ettei hän ole valmis psykoterapiaan. Silloin herää kysymys, että miksi sitä edes yritetään järjestää ja tarjota hänelle.

Mielen 'syvyyksiä' tutkivaa psykoterapiaa aloitettaessa potilaan psyykkisen kunnon pitäisi olla sellainen, että hän edes jollakin tavoin käsittää mistä psykoterapiassa on kysymys, mitä siellä on tarkoitus tehdä, ja mitä psykoterapia odottaa häneltä toimiakseen. Jos potilas ei ole motivoitunut, tai on liian sairas pystyäkseen aloittamaan omaa psykoterapiaprosessiaan, ei kai silloin ole psykoterapian aika - ei ainakaan esim. analyyttisen ja yhteiskunnan kustannuksella. Silloin yhteiskunnan taholta tarjotaan jotakin halvempaa apua, jossa ei niin haittaa, vaikka tapaamisissa Volvot olisivatkin tarkastelun kohteena; ammattilainen voi oikein hyvin tsekata potilaansa psyykkisen kunnon siinä autoista turistessa. Suomessa psyk.polien omahoitajajärjestelmä palvelee juuri siinä tarkoituksessa.

[Maria]

Inhimillistä kanssakäymistä ihminen etsii vaikka olisi psykoosissa. Keskustelu vaikkapa Volvoista (jonkun mielestä niitä näitä) voi olla jollekin ihmiselle turvallisuuden tunnetta luovaa. Sitähän ihminen hajaannuksen tilassa kaipaa.

[Gyver]

.

[Maria]

Varsinkin suljetulla osastolla. Joskus hoitohenkilökunnalla havaittu toimintatapa, että ei keskustella potilaiden kanssa, hoito pelkkää "tarkkailua". Ei siis olla inhimillisessä keskustelukontaktissa potilaiden kanssa, koska psykoosissa ihminen alkaa spontaanisti puhua niitä näitä, jolloin puheessa ei välttämättä ole samanlaista johdonmukaisuutta kuin ei-psykoottisessa tilassa, mikä on haasteellisempi tilanne keskustelukumppanille. Niissä tilanteissa, joissa olen itse ollut paikalla, lääkärit (esim. päivystys) ovat yleensä jaksaneet kuunnella potilaan kuvausta kaikesta muusta paitsi varsinaisesta syystä, miksi potilas on tullut päivystykseen. Sen sijaan osastolla valitettavasti hoitajat olivat linnoittautuneena toimistoonsa lasi-ikkunoiden taa ja yksi (yleensä nuorempi) oli istumassa ruokasalin puolella potilaista etäämmällä tarkkailemassa heitä. Minusta todella ikävän oloista. Todennäköisesti osittain johtunut henkilökuntavajeesta.

[Mirri]

Inhimillistä kanssakäymistä ihminen etsii vaikka olisi psykoosissa. Keskustelu vaikkapa Volvoista (jonkun mielestä niitä näitä) voi olla jollekin ihmiselle turvallisuuden tunnetta luovaa. Sitähän ihminen hajaannuksen tilassa kaipaa.

Juuri noin. Mutta ei kai silloin kannata mennä mihinkään syväluotaavaan ja analysoivaan psykoterapiaan; inhimillistä ja hyvin terapeuttista kanssakäymistä on järjestettävissä muutoinkin kuin (analyyttisen) psykoterapian ja psykoterapeutin avulla. Eikä myöskään kannata tarjota potilaalla työtä teettävää ja aktiivista sitoutumista vaativaa psykoterapiaa tilanteessa, jossa potilaan tarpeet ovat toisenlaisia - eivät ollenkaan sellaisia, että olisi järkevää edes yrittää mitään psykoterapiatyöskentelyä.

Toinen asia sitten, jos joku haluaa maksaa vaativasta psykoterapiasta sen tuloksellisuudesta riippumatta. Totta kai voi maksaa halutessaan vaikka minkälaisen psykoterapeutin itselleen/läheiselleen inhimillistä kanssakäymistä varten. Jos psykoterapeuttikin on valmis sellaiseen...

[Maria]

Minä käsitin, että kyse oli teoriapohjan soveltamisesta inhimillisiin kohtaamisiin ja vakiintuneiden käytäntöjen parantamiseen. Jos hoitajat olisivat aktiivisemmin mukana potilaiden ajanvietossa, olisi tilanne ehkä rauhallisempi monella osastolla.

[Mirri]

Maria, ok. Minä luulin, että puhuttiin psykoterapiasta ihan käytännössä - eikä osastohoidosta ollenkaan. Osastohoidon tarpeessa olevat potilaat tuskin ovat riittävän hyväkuntoisia psykoterapiaan, he tarvitsevat muunlaista hoitoa. Kuten kannattelevaa keskusteluapua, mutta ei välttämättä sitäkään, jos on kovin vaikeasti psykoottinen ja sairas ihminen.

[Crocodile Gena]

Selvennykseksi haluan sanoa, että minä en ole psykoosissa, vaikka kirjoitankin välillä sekavia.

[Psykopatologia]

Ahaa! Sairauden kiertoa.

[Gyver]

.

[minätäällä]

Kyseessä oli Actén ja Tammisen Psykiatrian käsikirja, jossa kerrottiin skitsofreniapotilaan psykodynamiikasta, psykoterapian suuntalinjoista ja siinä yhteydessä myös potilaan vastarinnasta ja hoitosuhteen luomisesta vastahakoiseen skitsofreniapotilaaseen. Potilas hyväksytään aluksi täysin sellaisena kuin hän on, positiivista transferenssia ei analysoida eikä tulkita missään olosuhteissa, terapeuttinen tavoiterima on hyvin matalalla, aluksi pelkässä hoitosuhteen rakentamisessa. Keskusteluja pinnallistetaan mahdollisimman paljon. Potilaalta kysytään, mistä aiheista hän itse haluaisi tai voisi keskustella. Tuossa yhteydessä se Volvo-aihe mainittiin.

Kysymykset ovat suurpiirteisiä ja yleisluontoisia, potilas jätetään rauhaan kun hän haluaa, potilaan sensitiivisyys, kritiikinpelko ja herkkä loukkaantuvuus otetaan huomioon. Terapeutti luopuu kyselytekniikasta, keskustelu tehdään mahdollisimman luontevaksi ja miellyttäväksi, voidaan käyttää jotain non-verbaalista tekniikkaa kuten piirtäminen tai pelaaminen, potilasta kunnioitetaan ja arvostetaan ihmisenä, ei pelkkänä oirekimppuna, keskustellaan harrastuksista. Tässä vaiheessa ei vielä puhuta menneisyydestä ja syy-yhteyksistä vaan ollaan tässä ja nyt. Terapeutti pyrkii saavuttamaan potilaan luottamuksen luomalla turvallisen ilmapiirin ja olemalla itse aito ja rahellinen, asenteena empaattinen holding-asenne, johon terapeutti tarvitsee riittävän eläytymis- ja samastumiskyvyn potilaan oireisiin ja elämäntilanteeseen. Yritetään löytää sopiva syhtautumistapa harhoihin ja harhaluuloihin, vältetään kiistelyä ja otetaan tunnusteleva ja selvittelevä asenne.

Harhoihin suhtaudutaan potilaan elämysmaailman tunnekokemuksina ja ne oikaistaan vasta kun suhde on lujittunut. Itsetuntoa tuetaan kaikin keinoin, vältetään tuomitsevaa ja arvostelevaa asennetta ja käytetään kuuntelevaa ja kiinnostunutta holding-asennetta. Turhia pakkotoimenpiteitä vältetään ja jos niitä tarvitaan, ne tehdään rehellisesti ja suoraviivaisesti.

Tapaamistiheys voi olla vaikkapa päivittäin, mutta vain lyhyen aikaa, paikkana muu kuin kanslia. Neuroleptejäkin kannattaa käyttää sopivassa määrin suhteen rakentamisvaiheessa. Hoitosuhteen alussa kartoitetaan lähin ihmissuhdeverkko, yleensä siis perhe. Lähestymistapa on perheterapeuttinen.

Tuossa terapeutti tietää mitä tekee, miksi tekee ja miten. Ei tuohon kukaan tilapäinen kesäsijainen pysty. Terapiaa jatketaan sitten vähitellen tavoitteita muuttaen ja nostaen. Minusta kyseessä ei ole mikä tahansa keskusteluapu, vaan suunniteltu, pitkäjänteinen psykoterapia aivan oikeine tavoitteineen ja keinoineen. Minusta skitsofreniapotilas hyötyy siitä ja tarvitsee sellaista toipuessaan ja toipuakseen.

[Mirri]

Minätäällä, kuulostaa hyvältä. Viestissäsi on selitys siihenkin miksi osastoilla työskentelevillä usein on perheterapeuttikoulutus ja miksi psykiatrian hoitoyksiköt suosivat ja tukevat nimenomaan perheterapeutiksi opiskelua. Kuten mainitsit, lähestymistapa on perheterapeuttinen.

Omahoitajasysteemin on niin osastoilla kuin avopuolellakin tarkoitus tarjota juuri kuvaamaasi terapiaa, ja siihen monilla työntekijöillä on pätevyys. Mikään pitkäaikainen terapia ei osastolla välttämättä kuitenkaan onnistu, koska osastohoito on tarkoitettu mahdollisimman lyhytaikaiseksi, eivätkä osastojen perheterapeutti-hoitajat ole käytettävissä avohoidon puolella, jossa aloitetaan uusi hoitosuhde uuden työntekijän kanssa.

Käytännössä psykoterapia osasto-olosuhteissa toimii huonosti monistakin syistä, vaikka omahoitajalla olisikin pätevyys perheterapiatyöskentelyyn potilaansa kanssa. Eikä psykoterapiasuhdetta voida syventää, koska lääkäri päättää milloin potilas kirjoitetaan osastolta ulos; siihen on omahoitajan tyytyminen. Mutta minusta ei ole mitään syytä olettaa, etteikö vakituisella henkilökunnalla olisi pätevyyttä kuvaamaasi psykoterapiatyöskentelyyn osastohoidossa olevien potilaidensa kanssa.

Minulla läheisenä on kokemusta yhdestä keskussairaalapiiristä; siellä toimitaan noin kuin kuvasit, ja vakituiset hoitajat ovat hyvinkin kykeneviä toimimaan kertomallasi tavalla. Mutta osastoilla he tekevät kolmivuorotyötä vuosi- sun muine lomineen; ei ole mitenkään yksinkertaista solmia psykoterapiasuhdetta omaan potilaaseensa, jonka lääkäri saattaa siirtää toiselle osastolle suorastaan vaikka huomispäivänä... Avopuolella - kuten kuntoutuspolilla - omahoitajilla on paremmat mahdollisuudet hyödyntää psykoterapeutin pätevyyttään; siellä potilaat solmivat ihan oikean hoitosuhteen yhden työntekijän kanssa. Tosin sitäkin hoitosuhdetta ollaan lyhentämässä ja siirtämässä kroonistuneita psykoosipotilaita terveyskeskukseen...

Tuli vielä mieleeni... Minä muistan lähiomaisena ainakin kaksi karvasta kokemusta, jolloin perheterapeutti-hoitaja onnistui luomaan hyvän hoitosuhteen niin potilaaseensa kuin lähiomaiseen. Juuri kun psykoterapia alkoit toimia ja näkyä myönteisesti potilaassa, tämä oli riittävän hyväkuntoinen siirrettäväksi parempikuntoisten osastolle. Hoitaja ei tietysti siirtynyt mukana, hänen työpaikkansa oli sillä toisella osastolla. Minun on oikein helppo ymmärtää miksi pätevätkin psykoterapeutit välttävät osasto-olosuhteissa luomasta potilaisiinsa psykoterapeuttista suhdetta - kun potilaan pitäisi tulla uudella osastolla (tai avohoidossa) toimeen uuden omahoitajan kanssa, vaikka edellisen kanssa olisi miten päästy juuri hyvän terapiasuhteen alkuun. Osastolla omahoitaja ei saa olla niin taitava psykoterapeutti, että potilas kiinnittyy häneen ja tulee riippuvaiseksi.

[minätäällä]

Tuo olisi varmaan ihanne ja suositus skitsofreniapotilaan terapian alusta. Minulle on syntynyt käsitys, ettei osastohoidossa annata lainkaan psykoterapiaa ja että siellä olevilla ei olisi siihen valmiuksiakaan. Siellä saa vain keskusteluapua. Miksipä tosiaan koulutusta tarvittaisi, kun potilas on siellä mahdollisimman lyhyen aikaa.

Meillä joukossa oli vielä joitakin vanhempia hoitajia, joille terapeutti sanoi aikoinaan järjestetyn työn puolesta jonkinlaisen terapeuttisen työskentelyotteen koulutusta. Hän totesi, että nyt siellä ovat työntekijät vaihtuneet, ja uudemmille koulutusta ei ole järjestetty. Totesi, että taitavat olla lähinnä vartijan roolissa. Niin olivat.

Toisaalla tuossa kirjassa todettiin, että skitsofreniapotilas tarvitsisi kokeneen, taitavan ja pitkäjännitteiseen terapiasuhteeseen sitoutumaan kykenevän terapeutin, mutta että yleensä lienee tilanne se, että terapiasuhteet katkeavat työntekijöiden vaihtuvuuden ym. syiden takia ja että nuorimmalle ja kokemattomimmalle annetaan vakavimmista ongelmista kärsivät potilaat.

[minätäällä]

Koulutus on halvempi ja lyhyempi ja aiemmin siihen oli helpompi päästä kuin monien muiden suuntausten koulutuksiin, koska pohjakoulutusvaatimuksena ei ollut korkeakoulututkinto.

Tuossa skitsofreniapotilaan psykoterapian periaatteista kertovassa tekstissä ei kuvata perheterapiaa, vaan tuossa tekstinkohdassa vain todettiin, että kun kartoitetaan potilaan lähimmät ihmissuhteet, silloin suuntaus on perheterapeuttinen. Noin ymmärtäisin. Eli nähdään, että sairastumista ovat edeltäneet vuorovaikutuksen ongelmat lähisuhteissa ja ne voivat myös johtaa sairauden uusimiseen ja pahenemiseen.

Skitsofreniapotilaan psykoterapia voi olla yksilöterapiaa, mutta perheen merkitystä ei voi jättää huomiotta ennen sairautta tai sen jälkeen syntyneiden vaikeiden riippuvuussuhteiden takia.

Lisäys: Volvoista puhuminen oli siis yksi keino vastarinnan voittamiseksi ja hoitosuhteen luomiseksi. Todetaan, että suhteen syntymisen edellytyksenä on, että terapeutti on mahdollisimman hyvin selvillä potilaan psykodynamiikasta. Tuo ei onnistu ilman koulutusta.

Vastarinnan ilmenemismuotoina skitsofreniapotilailla mainittiin sairauden ja ongelmien kieltäminen, vetäytyminen ja eristäytyminen, autismikin, hiljaisuus ja vaikeneminen, äärimuotona stupor-tila, hyökkäävyys ja vihamielisyys, pinnallinen oireista eli harhoista puhuminen, lääkekielteisyys, sairaalan ja mielenterveystoimiston välttäminen ja valemyönteisyys. Tiedostaen tai tiedostamatta potilaalla on kuitenkin tarve läheisyyteen, minkä johdosta hän voi muuttua myös regressiiviseksi, huomionhakuiseksi ja riippuvaiseksi. Tuossa luettelossa oli mainittu myös ketjun aloittajan mainitsema oireista puhumisen tarve, jota terapeutti hänen mukaansa vältteli puhumalla stringeistä.

Voi olla, että kyseessä ei ole sama vastarintailmiö ollenkaan, se vain tuli mieleen.

[Mirri]

Koulutus on halvempi ja lyhyempi ja aiemmin siihen oli helpompi päästä kuin monien muiden suuntausten koulutuksiin, koska pohjakoulutusvaatimuksena ei ollut korkeakoulututkinto.

Mitä tarkoitat korkeakoulututkinnolla, ja mihin aikaan viittaat sanalla aiemmin? Pohjakoulutusvaatimukset ovat eri psykoterapiasuuntausten opiskelussa yhtäläiset; ovat olleet jo kai aika pitkään. Korkeakoulututkinnolla taas voidaan tarkoittaa ammattikorkeakoulua tai yliopistoa.

Milloin on ollut aika, jolloin perheterapeuttiopintoihin pääsi kiinni vaatimattomammalla pohjakoulutuksella kuin muiden psykoterapiasuuntausten opintoihin? Ja mihin verrattuna perheterapeutin koulutus halvempi ja lyhyempi? Valviran sivustolta selviää, ettei tuo väite pidä paikkaansa muuten kuin analyyttiseen verrattuna. Silloinkin halpuus on suhteellista, koska joka tapauksessa esim. työnantaja ei kustanna koulutusterapiaa missään suuntauksessa. Analyyttisen psykoterapian opiskelu tulee muita psykoterapiaopintoja kalliimmaksi opiskelijalle, ei rahoittavalle työnantajalle. Eikä perheterapiaopiskelu ole sen halvempaa kuin muukaan psykoterapiaopiskelu; kustannusten erot syntyvät oman psykoterapian pituudesta. Ja oman psykoterapian rahoittaa opiskelija itse.

Noin olen ymmärtänyt.

[Mirri]

Minätäällä, kuulostaa hyvältä. Viestissäsi on selitys siihenkin miksi osastoilla työskentelevillä usein on perheterapeuttikoulutus ja miksi psykiatrian hoitoyksiköt suosivat ja tukevat nimenomaan perheterapeutiksi opiskelua...

Perheterapeutin koulutuksen suosion syy lienee se, että se on lyhyempi ja halvempi kuin yksilöpsykoterapeutin koulutus.
Pahin puute perheterapeuttikoulutuksessa se, ettei perheterapeutti joudu käymään läpi omaa terapiaa - ja siksipä perheterapeutti ei ole pätevä tai soveltuva yksilöpsykoterapiaa antamaan - ei edes silloin vaikka terapiaa nimitettäisiinkin perheterapiaksi (eikä psykoterapiaksi).

Jos työnantaja maksaa työntekijän psykoterapiakoulutuksen, työnantaja voisi yhtä hyvin maksaa esim. analyyttisen suuntauksen koulutuksen siinä tapauksessa, että työntekijä haluaisi niin. Työnantaja ei maksa opiskelijan omaa psykoterapiaa, joten se jää opiskelijan itse maksettavaksi suuntauksesta riippumatta. Analyyttisen suuntauksen pätevyyden haluava opiskelija todennäköisesti on varautunutkin maksamaan koulutuspsykoterapiansa itse siinä kuin perheterapeutiksi haluavakin.

Joten ainakaan koulutuskustannukset tuskin ovat työnantajalla motiivina siinä, että se kouluttaa käyttöönsä mieluummin perheterapeutteja kuin analyyttisia... Ja kouluttaahan työnantaja itselleen muidenkin suuntausten psykoterapeutteja perheterapeuttien lisäksi, muttei kai nykyisin analyyttisia. Mielestäni ei ole mitään syytä olettaa, että eri terapiasuuntausten opiskelun erilaiset kustannukset olisivat työnantajalla syynä olla kouluttamatta analyyttisia psykoterapeutteja. Koska oma koulutuspsykoterapia kustannetaan joka tapauksessa itse, ei työnantajan kukkarosta.

[Mirri]

Jos työnantaja maksaa työntekijän psykoterapiakoulutuksen, työnantaja voisi yhtä hyvin maksaa esim. analyyttisen suuntauksen koulutuksen siinä tapauksessa, että työntekijä haluaisi niin...

Voi olla, mutta ehkä juuri siksi työntekijät mieluusti kouluttautuvat perhe-, pari- ja ryhmäpsykoterapeuteiksi koska eivät halua/kykene maksamaan omaa terapiaansa ja koska vain aniharva potilas ymmärtää mitä eroa perhe-, pari- ja ryhmäpsykoterapeuttien koulutuksen ja yksilöpsykoterapeuttien koulutuksen välillä on.
Ja kun vielä työnantajakin on hipihiljaa siitä, ettei sen potilaille psykoterapiana tarjottu hoito oikeasti ole (yksilö)psykoterapiaa vaan vain perhe-, pari- tai ryhmäpsykoterapeutin antamaa "keskusteluapua" - eipä asioiden tola ja hoidon surkea laatu julkisella sektorilla ole suurikaan ihme.

Tai sitten työntekijät kouluttautuvat kognitiivisiksi psykoterapeuteiksi. Kognitiivinen psykoterapia on usein nimenomaan yksilöpsykoterapiaa, ei ollenkaan mitään pari- tai ryhmäterapiaa. Mutta ei kognitiivisen psykoterapeutin antama psykoterapia ole 'surkeaa hoitoa', eikä työnantajilla ole mitään syytä väheksyä kognitiivisia psykoterapeuttejaan yksilöpsykoterapeutteina; heillä ihan oikeasti on kognitiivisen yksilö- ja muunkin psykoterapeutin pätevyys.

Mielestäni ei kenelläkään ole aihetta väheksyä kognitiivisia psykoterapeutteja yksilöpsykoterapeutteina.

[Psykopatologia]

Klo 21.54
Korkein on yliopistotaso, johon luetaan kauppakorkeakoulut, teknilliset korkeakoulut ja taidekorkeakoulut.

Jos puhutaan vain korkeakouluista, mukana saattavat olla myös ammattikorkeakoulut, joiden tutkinnot
saatetaan rinnastaa yliopistojen alempiin tutkintoihin. Koetan tarkistaa.

[Kuutar]

Varsinkin suljetulla osastolla. Joskus hoitohenkilökunnalla havaittu toimintatapa, että ei keskustella potilaiden kanssa, hoito pelkkää "tarkkailua". Ei siis olla inhimillisessä keskustelukontaktissa potilaiden kanssa, koska psykoosissa ihminen alkaa spontaanisti puhua niitä näitä, jolloin puheessa ei välttämättä ole samanlaista johdonmukaisuutta kuin ei-psykoottisessa tilassa, mikä on haasteellisempi tilanne keskustelukumppanille. Niissä tilanteissa, joissa olen itse ollut paikalla, lääkärit (esim. päivystys) ovat yleensä jaksaneet kuunnella potilaan kuvausta kaikesta muusta paitsi varsinaisesta syystä, miksi potilas on tullut päivystykseen. Sen sijaan osastolla valitettavasti hoitajat olivat linnoittautuneena toimistoonsa lasi-ikkunoiden taa ja yksi (yleensä nuorempi) oli istumassa ruokasalin puolella potilaista etäämmällä tarkkailemassa heitä. Minusta todella ikävän oloista. Todennäköisesti osittain johtunut henkilökuntavajeesta.

Kuulostaa älyttömältä. Miksi he istuvat ikkunoiden takana, sensijaan että tekisivät työtään?
Oikeasti, mitä hyötyä kenellekään on tuollaisesta hoidosta?
Ainakaan jos on yhtään hyväkuntoisempi, ei varmaankaan ole mitään hyötyä osastolla olosta. Jos vain suinkin pystyy itse syömään, nukkumaan ja suihkussa käymään, tuskin kannattaa mennä osastolle. Suomessa terapioihin on vaikea päästä, jopa osastohoitoon voi päästä helpommin joissain kunnissa, jos terveyskeskuksen resepti ei riitä hoidoksi. Laitoshoito vaan ei ole oikeanlaista apua potilaiden enemmistölle, jotka eivät ole niin huonokuntoisia, että pelkkä oleilu riittää hoidoksi. Silti he voivat olla työkyvyttömiä.