Projektiivinen identifikaatio

[Psykopatologia]

25. Projektiivinen identifikaatio
Aluksi kuitenkin (tässä niteessä käytettyjä) muita määritelmiä (vrt. *s. x, x, xx):
____________________________________________________________________________________________________________________________________

Identifikaatiossa objektin (ulkomaailman) joku tai jotkut puolet ”siirtyvät” subjektiin (minään), joka ikään kuin omaksuu ko. tietyt puolet (ja ”rikastuu”).
Projektiossa subjektin (minän) joku tai jotkut puolet ”siirtyvät” objektiin (ulkomaailmaan); minä ikään kuin ulkoistaa ko. tietyt puolet (ja ”köyhtyy” mutta ”puhdistuu”).
Siirtymässä (displacement) subjektin (minän) objekti-mielikuva ja/tai internalisoitu objekti-suhde vaihtavat paikkaa (”siirtyvät”) objektista toiseen joko minässä tai ulkomaailmassa.
Projektion ja siirtymän termejä on usein käytetty epätarkasti toistensa synonyymeinä, mm. Fenichelissä (1945: 195–203, 199, 203–205). (*S. 55.)
____________________________________________________________________________________________________________________________________

1) Kleiniläisen psykoanalyysin kanta (jossa projektiivinen identi-fikaatio on "enemmän" kuin projektion ja identifikaation kombinaatio tai "summa"):
Projektiivinen identifikaatio on aggressiivisen objekti-suhteen prototyyppi, jossa yksilö tunkee osan itseään (anaalisesti) toiseen tarkoituksena kontrolloida (sadistisesti).

Projektiivinen identifikaatio luo yksilölle illuusion toisen hallinnasta, mikä mahdollistaa oman voimattomuuden kieltämisen ja tarjoaa mahdollisuuden tyydytykseen toisen kautta.

Itävaltalais-englantilainen (1926–) psykoanalyytikko Melanie Klein (1882–1960) kuvasi kirjassaan Die Psychoanalyse des Kindes (1932) fantasioita äidin ruumiin sisään tunkeutumisesta ja ruumiin sadistisesta vahingoitta-misesta. Vuonna 1946 hän määritti ilmiön ja sijoitti sen teoreettiseen viite-kehykseensä osana paranoidis-skitsoidia positiota (Notes on Some Schizoid Mechanisms). (Suomessa puhutaan mieluummin skitso-paranoidisesta positiosta.) Vuonna 1952 Klein nimesi prosessin projektii-viseksi identifikaatioksi (Some Theorethical Conclusion Regarding the Emotional Life of the Infant) teoksessa Developments in Psycho-Analysis (yhdessä Paula Heimann'in, Susan Isaacs'in ja Joan Riviere'n kanssa).

Wilred Ruprecht Bion (1899–1979) jakoi vuonna 1959 väkivaltaisuuden pohjalta (Attack on Linking) projektiivisen identifikaation normaaliin ja patologiseen. Normaali on kommunikaation muoto, joka voi johtaa (positiivi-seen) container– contained -vuorovaikutukseen (esimerkiksi terapeutin kanssa). Termillä reverie Bion viittasi äidin tyynen vastaanottavaan mie-lentilaan suhteessa lapsen vaatimuksiin (A Theory of Thinking, 1962). Hinshelwood 1989: 179–208.)

Projektiivinen identifikaatio on saanut yhä keskeisemmän merkityksen kleiniläisessä psykoanalyysissä, ja vähitellen termi on tullut myös yhä laajempaan psykoanalyyttiseen ja psykodynaamiseen käyttöön. Termistä on tullut myös monimerkityksinen ja kiistanalainen.
Projektiivista identifikaatiota on sovellettu monenlaisiin yhteyksiin, niin psykopatologisiin kuin normaaleihin: äiti – lapsi -suhteisiin, terapeutti –potilas -relaatioihin, transferenssiin ym.

Jerome Blackman, joka ei itse ole kleiniläinen, antaa esimerkin (2004: 20–21): Nti UU, 23-vuotias depressiivinen sinkku, oli kokenut isänsä kroonisesti hyökkääväksi. Yhdellä tunnilla hän syytti Blackmania siitä, että tämä oli ollut minuutin myöhässä: "(- -) Tiedätte että en kestä odottamista koska isäni kohteli minua huonosti. En pidä siitä että manipuloitte minua psykologisilla tekniikoillanne! Vaadin anteeksipyyntöä! (- -)" Tohtori ensin harmistui mutta äkkäsi sitten, että hänen emotionaalinen responssinsa indikoi, että nainen oli käyttänyt projektiivista identifikaatiota. Hän sanoi: "Minusta tuntuu kuin olisin juuri tavannut isänne!"

Blackman toteaa, että naisen onnistui saada hänet tuntemaan niin. Myös muita defenssejä, kuten identifikaatio aggressoriin ja siirtymä, olivat käy-tössä. (Loppujen lopuksi ei siis kuitenkaan ylen "taloudellinen" selitys.)

Esimerkissä näkyy myös se, mitä pidän virheellisenä tässä käytännössä: Implikoidaan, että projektiivisen identifikaation käyttäjä saa toisen ajattele-maan ja tuntemaan haluamallaan tavalla, ikään kuin toinen vaikuttuisi injek-tion tai fysikaalisen kausaliteetin lailla. Tällöin vastaanottaja ei olisikaan itsenäinen individi joka ajattelee ja tuntee omien lähtökohtiensa mukaisesti. – Mielestäni myös Henrik Carpelan on käyttänyt (seminaarissa) pro-jektiivista identifikaatiota "fysikalistisena" selityksenä, esimerkiksi kun potilas oli vaivuttanut terapeutin uneen!

Kleiniläiset käyttävät projektiivista identifikaatiota varsinkin rajatila- ja psykoottisten potilaiden yhteydessä. Kernbergin ([1967] 1975: 3–44) teksti (psykodynaamisten) rajatilaisten spesifistä defenssi-konstellaatiosta (pp. 25–34) ja varhaisista projektioista, etenkin projektiivisesta identifikaatiosta (pp. 30–31), on valaiseva (yksinkertaisen) projektion ja projektiivisen identi-fikaation välisten suhteiden kannalta:
Kernberg kirjoittaa, että rajatilaisella projektio-taipumus on voimakas sekä määrältään että laadultaan. Projektion tarkoituksena on ulkoistaa aggressiiviset minä- ja objektimielikuvat. Seurauksena ovat kuitenkin ulkoiset uhat ja vainoajat, joita täytyy hallita ja kontrolloida. Minän rajojen heikkouden ja aggressioiden voimakkuuden vuoksi ko. projektio ei kuitenkaan välttämättä ole "onnistunut". Henkilö voi edelleen samastua uhkaajaan ja "empatisoida" tätä ja täten ikään kuin kontrolloida häntä. – Tällainen primitiivinen projektio on erilaista kuin esimerkiksi hysteerisen seksuaalisuuden projektio, joka vain vahvistaa torjuntaa (repressiota), jolloin seurauksena ei ole empatia "vihollista" kohtaan. (On myös Luukkosessa 2010: 19.)

Täten vaikka (tässä esimerkissä) projektio (per se) on ”primitiivisempi” ja todellisuudentajua vääristävämpi, on se kuitenkin ”onnistuneempi” suojan kannalta kuin projektiivinen identifikaatio, joka ikään kuin falskaa. – Herää myös kysymys: Eikö ilmiötä voisi selittää yhtä hyvin myös ”epäonnistuneena” projektiona, jota seuraa identifikaatio? Tällöin selitys redusoituisi projektiivisen identifikaation ”yksinkertaiseen” käyttöön (s. xx–xx).

2) Projektiivisen identifikaation "yksinkertainen" käyttö (ilman lisämerkityksiä).
Tässä katsannossa projektiivinen identifikaatio on lähinnä termien projektio ja identifikaatio kombinaatio tai "summa".

Veikko Tähkä (1993: 271–285) on useasti tuonut esiin, että kleiniläinen projektiivinen identifikaatio voitaisiin hyvin korvata muilla termeillä. – Pari esimerkkiä yksinkertaisesta käytöstä:

Raittiina pysynyt AA-lainen tyrkyttää kutsuilla muille viinaa. Hän projisoi oman tiedostamattoman ryyppäämisen halunsa muihin ("en minä vaan te") ja identifioituu kännisten toilailuihin pysyen itse kuivana. Muut ikään kuin juovat hänen puolestaan!

Ranskalaisen akateemikon (1903) Edmond Rostand'in (1868–1918) näytel-mässä Cyrano de Bergerac (1897) Cyrano rakastaa Roxane'a, johon myös Christian de Neuvillette on ihastunut. Ison nenänsä vuoksi Cyrano on arka naisten suhteen, eikä hän uskalla lähestyä Roxanea. Mutta hän auttaa kaikin tavoin Christiania Roxanen liehittelyssä mm. esiintyen yön hämä-rässä Christianina! Täten Cyrano sijoittaa omat tunteensa Christianiin, johon hän myös samastuu ja elää täten omaa rakkauttaan Roxaneen Chistianin kautta. Tällaista psykologista konstellaatiota voitaisiin nimittää Cyranon oireyhtymäksi.

Hercule-Savinien de Cyrano de Bergerac (1619–1655) oli kirjailija ja sotilas. Ilmeisesti hänen nenänsä oli kaksintaistelussa haljennut niin että hänellä näytti olevan kaksi nenää. Näytelmään hänelle on pantu Pinoccion nenä (siirtymä?!). – Kansallisteatterissa Cyranoa on esittänyt Jopi Rinne (1897–1981).

Tarkentaisin kuitenkin vielä: Jos Cyrano ei tiedostaisi omia motiivejaan ja tunteitaan Roxanea kohtaan, kyseessä olisi vain omien tunteiden kieltä-minen tai torjunta ja omien tunteiden projektio Christianiin. Mutta kun hän tekee kaiken tietoisesti, kyseessä onkin vain (ilman projektiota oleva) omien Roxanea kohtaan tunnettujen tunteiden siirtymä Christianiin ja identifikaatio häneen.

Anna Freud kuvaa Minän suojautumiskeinoissa ([1936] 1969) luvussa Muuan altruismin muoto projektiivisen identifikaation yksinkertaista käyttöä (s. 93–102). Luvussa myös selostetaan Cyrano-näytelmää. Anna Freud ei kuitenkaan selvästi erottele tapauksia, joissa henkilö tiedostaa siirretyt tunteensa (siirtymä ja identifikaatio) niistä, joissa asianomainen ei niitä tiedosta (projektio ja identifikaatio).

Siirtymä ja identifikaatio voivat olla suhteellisen normaalissa käytössä esimerkiksi silloin, kun vanhempi ikään kuin elää omaa lapsuuttaan lasten-lastensa kautta.

* * *
Pertti Muurinen esittää Psykoterapiassa (4/2010: 304–320) kirjoituksen Projektiivinen identifikaatio: Kommunikaatio vai intrapsyykkinen prosessi? Muurinen tuo esiin (Sandlerin kirjoituksen pohjalta), että Kleinin tapa käyt-tää projektiivista identifikaatiota oli intrasubjektiivinen ja liittyi käsitteen ensimmäiseen vaiheeseen. Kleinin seuraajat (mm. Bion ja Rosenfeld, myö-hemmin myös Kernberg) laajensivat käsitteen käyttöä (toinen ja kolmas vaihe) koskemaan enemmän myös erilaisia vuorovaikutuksellisia tapahtumia, niin patologisia kuin normaaleitakin (intersubjektiivinen tai inter-persoonallinen projektiivinen identifikaatio). Tätä kantaa ovat edustaneet Suomessa selvimmin Henrik Carpelan (1921–2000) ja Gustav Schulman, ja opponenttina on ollut vahvimmin Tähkä, jonka kanta vastannee esit-tämääni 2-kohtaa eli ”yksinkertaista” käyttöä (tässä niteessä s. xx–xx). (Monet psyykkiset käsitteet ovat ajan saatossa laajentuneet, mm. acting out [s. 11–12] sekä transferenssi ja vastatransferenssi [s. xx–xx; xx–xx].) Tähkä (1933: 282) kritisoi varsinkin projektiivisen identifikaation sellaista käyttöä – jota yllä (yllä, s. xx) olen nimittänyt fysikalistiseksi – jossa men-taalisia mielikuvia singotaan ”projektiileina” toisten mieliin. Muurinen (s. 315) puolustautuu (Klemettilään vedoten), että projektiivista identifikaa-tiota on tällöin voitu käyttää ”kokemuksellisesti” ja ”vertauskuvallisesti” – tällainen käyttö tulisi aina tuoda esiin (s. 317) – tai ikään kuin ”oikotienä” mutkikkaiden asioiden kuvauksessa, jolloin käyttö on ollut ”yksinkertaistavaa” (s. 315). Tällöin kuitenkin saatetaan ”metapsykologisoida” virheellisesti (s. 317), ja syntyy vaikutelma mielikuvista, jotka siirtyvät suoraan henkilöstä toiseen. – Täten vaikka Muurinen tuntuu suhtautuvan myönteisesti projektiivisen identifikaation laajennettuun käyttöön, hän suhtautuu termin käyttöön myös kriittisesti ja tuo esiin ”väärinkäyttöä”.

Kolmas vaihe on poikinut termejä, jotka ovat mielestäni mutkikkaita ja ken-ties vain pseudo-ekonomisia, esimerkiksi Grinbergin ”vastaidentifikaatio” (Muurinen s. 315). Tulee mieleen Rapaportin (1958: 750) kirjoittama: The ”theory” of object relations of evolved by Melanie Klein and his followers is not ego psychology but an id mythology. Gvlilielmi Occhami (1285–1349/50), “Dr. invicibilis”, kirjoittI: yksityisolioita [oletuksia] ei tule kertoa enempää kuin on välttämätöntä; so. yksinkertainen selitys on paras.

Itse kannatan (yllä) esittämääni ”yksikertaista” käyttöä, jossa eri defenssejä (klassisissa merkityksissään) tuodaan (erillisinä) mukaan tarpeen mukaan ilman mitään lisämerkityksiä tai ”emergenssiä” yms.

50+ defenssiä (huhtikuu 2010)

Psykopatologia
Ylläpitäjä

Viestit: 5270
Liittynyt: 12.02.2010 12:19
Paikkakunta: Helsinki